Kauniisti kuolemasta

Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee (1897).

Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee (1897).

Kuolema on vakavampi asia kuin koskaan. Ihminen on läpi historiansa rauhoittunut vääjäämättömän edessä uskomalla, että kuolema on päätepisteen sijaan pelkkä siirtymä tuonpuoleiseen. Nykyään on toisin.

Viime vuoden lopulla evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 76,4 prosenttia suomalaisista. Tilastokeskuksen väestörakennetaulukko osoittaa, että lukema on pienin sataan vuoteen, ja määrä laskee edelleen. Kun muiden uskontokuntien kannatus ei kasva samassa suhteessa, voi olettaa, että yhä useammat lakkaavat uskomasta mihinkään.

Jos menettää uskonsa tuonpuoleiseen, on kuolemakin pelottava asia. Siitä tulee musta aukko, joka nielaisee yhtä lailla hyvät ja pahat, vahvat ja heikot. Eletystä elämästä ei seuraa palkintoa tai rangaistusta, ainoastaan olemattomuus.

Siksi on ihailtavaa, että maallistuneessa maailmassakin osataan laulaa kuolemasta muutenkin kuin kauhulla. Artisti voi löytää kaiken katoavaisuudesta lohtua, iloa tai jopa huumoria. Tässä muutama esimerkki.

#1 Samae Koskinen: Kaiken pitää aina jatkua (2009)

Kuolema1”Kuolema on joskus kohtuuton, epäreilukin / silloin kun se vie jonkun jonka tie vast’ äsken aukesi”, laulaa Samae Koskinen Elossa-levyn päätöskappaleella. Kaiken pitää aina jatkua näyttää, että pahimmastakin asiasta – lapsen kuolemasta – voi laulaa vapauttavasti.

Kenties tällainen mahdottomuus on onnistunut siksi, että laulu on kirjoitettu ulkopuolisin silmin, näytelmän lailla. Elossa on Koskisen ja Kauko Röyhkän ideloima juonellinen teemalevy, ja Koskinen kertoo, ettei hän ollut tuolloin itse kokenut menetyksiä.

”Biisi oli silti itsellekin koskettava. Kuuntelin tuohon aikaan aika paljon George Harrisonin All Things Must Passia, ja se kuuluu sovituksesta läpi”, sosiaalisen median välityksellä tavoitettu Koskinen kertoo.

”Levyversiota kuuntelee artistina kuin piru lukisi Raamattua. Mutta tämä on tärkeä biisi repertuaarissani. Konserteissa yleisö saattaa reagoida lauluun voimakkaastikin.”

Yleisön reaktiot ymmärtää, sillä Koskisen rauhallisesti tulkitsema kappale tarjoaa lohdutusta. Teemalevykontekstistaan irroitettuna se tehoaa kuin olalle laskeutuva käsi, joka antaa luvan nousta ja jatkaa eteenpäin.

”Tuntuu pahalta, kun on pakko luopua, jostain rakkaasta
Mut kaiken pitää silti jatkua, mennä eteenpäin
Muistan hymysi, muistan sanasi
koko ikäni”

Viesti voisi tuntua väärin esitettynä raivostuttavalta hoputtamiselta. Koskinen kuitenkin esittää asiansa niin, että laulusta saa voimaa: hei, se on ihan okei, voit päästää irti.

Kuuntele: Samae Koskinen – Kaiken pitää aina jatkua

#2 Minä ja Ville Ahonen: Musta virta (2010)

Kuolema2Ville Ahosella on tapana laulaa elämästä rumasti, mutta kuolemasta hän löytää kauneutta. Artistin nimettömän esikoislevyn päätöskappaleeseen on mestarillisesti vangittu erityinen tilanne, kun rajan taakse kadonnut läheinen palaa unessa silmien eteen.

Kappaleessa unettomuudesta kärsivä, mahdollisesti mielenterveysongelmainen kertoja katsoo ikkunasta öistä maisemaa. Kun hänen silmänsä alkavat vihdoin painua kiinni, laulajan mieleen tulee edesmennyt tuttava – puoliso, ystävä, sukulainen, koulukaveri? – joka ohikiitävän hetken ajan näkyy pimeällä tiellä.

”Ja minä rakastan sinua, yli mustan virran / Ja minä rakastan sinua, vain hetken verran”, Ahonen laulaa pilkahduksesta unen ja valveen rajamailla.

Sekuntia vaille yhdeksänminuuttinen kappale on sovitettu taiten. Unettomasta yöstä kertovissa alkusäkeistöissä voi melkein kuulla seinäkellon sekuntiviisarin raksahdukset. Biisin huipentuma on sijoitettu sen keskelle, ja kun kaunis tilanne menee ohi ja kertoja vaipuu syvään uneen, musiikki muuttuu tajunnanvirtamaiseksi junnaukseksi.

Musta virta kiteyttää popkappaleeksi hetken, jollaisen pohjustamiseen ja kertomiseen moni tarvitsisi kokonaisen kirjan. Vastaavaan saavutukseen on kyennyt vain harva.

Kuuntele: Minä ja Ville Ahonen – Musta virta

#3 The Pogues: The Body of an American (1986)

Kuolema3Irlantilaiset tuntevat kuoleman. Vihreä saaren historia on niin täynnä sortoa, nälänhätää, sotaa ja kurjuutta, ettei ole ihme, että kuolema on yksi Irlannin kansansävelmien suosikkiteemoista.

Mutta irlantilaiset osaavat myös katsoa kuolemaa silmiin hymyssä suin. Paikallisten muusikoiden repertuaarissa on tusinoittain edesmenneille osoitettuja lauluja, joissa ymmärretään hyvästien lopullisuus mutta samalla iloitaan yhteisistä hetkistä ja vinkataan silmää, että kenties vielä tavataan.

Poguetry in Motion -ep:llä alun perin julkaistu, irlantilaissyntyisen Shane McGowanin kirjoittama The Body of an American on osa tätä jäähyväislaulujen jatkumoa. Amerikanirlantilaiseen kontekstiin sijoitettu biisi vei yhtyeen esittämään sitä muun muassa Saturday Night Liveen.

Vanha kappale tuotiin 2000-luvulle The Wire -sarjassa, jossa se oli Baltimoren poliisilaitoksen ruumiinvalvojaisten vakionumero. Tuohon yhteyteen se sopiikin erinomaisesti, vaikka ”I’m a free born man in the USA” -kertosäe lienee tarkoitettu yhteiskunnallisesti kantaaottavassa sarjassa sarkasmiksi.

Murheellisen hitaasti käynnistyvä biisi kertoo ”Big” Jim Dwyerin muistojuhlasta, jossa heti ensimmäisen säkeistön jälkeen päästään viskin kimppuun ja tempo kasvaa irkkupunk-kierroksille. Lasien kilistelyn lomassa käydään läpi kuolleen elämä ja teot, eikä murheelle ole juhlissa sijaa. Dwyer kuoli vapaana miehenä, ja sitä sopii mieluummin juhlia kuin surra.

Samoja teemoja kierrätetään etnopunkissa tämän tästä. Esimerkkinä mainittakoon Dropkick Murphysin vuonna 2011 julkaiseman Going Out in Style -albumin nimikappale.

Kuuntele: The Pogues – The Body Of An American

#4 Johnny Cash: Where We’ll Never Grow Old (2004)

Kuolem4Johnny Cash kuoli 12. syyskuuta 2003. Kahta kuukautta myöhemmin julkaistiin Unearthed-boksi, jonka yksi osanen oli My Mother’s Hymn Book -albumi. Cash oli tallentanut levylle äidiltään lapsena oppimiaan uskonnollisia lauluja. My Mother’s Hymn Book ilmestyi seuraavana vuonna myös itsenäisenä julkaisuna.

Levyn avauskappale on James C. Mooren 1900-luvun alussa säveltämä Where We’ll Never Grow Old, jonka teksti saa tässä yhteydessä liikuttumaan: seitsemänkymppinen Cash laulaa kaiholla paikasta, jossa ei tarvitsisi tulla vanhaksi.

Yhdysvaltain uskonnollisten laulujen perinne herättää kateutta. Suomessa ala tarkoittaa joko pienen ihmisen kelvottomuutta murehtivia virsiä tai rippikoululeirien kiusaannuttavia höpögospeleita. Amerikan hengellisissä lauluissa sen sijaan riittää puhuttelevia ja ennen kaikkea voimaa antavia kappaleita.

Cashin levytykset näyttävät, kuinka uskonnotonkin voi löytää lohtua kristillisistä biiseistä. Paha sanoa, johtuuko tämä kappaleisiin sisällytetystä tunnelatauksesta vai siitä, että ne ovat yksinkertaisesti hyviä ja tarttuvia sävelmiä.

Kuuntele: Johnny Cash – Where We’ll Never Grow Old

#5 Jere & The Universe: Metrolla Tokioon (2005)

Kuolema5Itsemurhastakin voi laulaa rauhoittavasti. Näin todistaa Jere Ijäs, jolle kävi urallaan jokseenkin vanhanaikaisesti: Jere & The Universen taustamuusikot pääsivät omilla tahoillaan pidemmälle kuin keskushenkilö itse.

Metrolla Tokioon -albumilla soittaneet Mikko Virta ja Juho Vehmanen saavuttivat menestystä PMMP:n keikkabändissä. Jaska Lukkarisesta puolestaan muodostui suomijazz-piirien luottomies, joka toimii nykyään muun muassa Ricky-Tick Big Bandin rumpalina. Ijäs itse lähti Jere & The Universen jälkeen soolouralle, mutta artistin edellisestä levystä on kulunut jo neljä vuotta. Sen jälkeen hän on julkaissut vähälle huomiolle jääneitä singlejä ja irtokappaleita.

Ijäksen levyt eivät ole unohtumattomia kokonaisuuksia, mutta ajoittain hän onnistuu hienosti. Kuten tällä kappaleella, jonka voi tulkita joko krapulaisen itsesääliseksi voivotteluksi tai tosissaan lähtöön valmistautuvan miehen huokaukseksi.

”Joskus tahtoisin kadota, kadota kokonaan / Lähteä aamulla, kaikessa rauhassa / Mennä metrolla Tokioon / Sukeltaa pimeään”, Ijäs laulaa eleettömästi.

Kappaleen viehätys kumpuaa sanoitusten draamattomasta toteavuudesta ja sen raukeanpehmeästä sovituksesta. Don Huonot -basistin Jukka Puurulan äänittämä laulu on toteutettu vanhan liiton konstein, ilman suurempia studiokikkailuja. Ratkaisu tuo soittoon ilmavuutta. Musiikki leijailee kuin savukiehkura kohti kattoa.

Ijäksen tulkinta on uskottavaa. Metrolla Tokioon todella kuulostaa siltä, että sen esittää mies, joka ei enää haluaisi välittää ”yli kaikkien suositusten” painavista haaveista. ”Ehkä siellä mainostaulut loistais kirkkaammin / enkä olisi niin kyllästynyt kaikkeen mitä teen”, kertoja laulaa kuin pitkän harkinnan tuloksena.

Itsemurhasta on kirjoitettu paljon hienoja ensimmäisessä persoonassa kulkevia lauluja. Rankkaa aihetta on kuitenkin vaikea käsitellä muuten kuin synkein äänenpainoin. Esimerkiksi Vic Chesnuttin kolmea kuukautta ennen kuolemaansa julkaisema Flirted with You All My Life on upea kappale, mutta sen kuunteleminen ahdistaa. Metrolla Tokioon on sen sijaan rauhoittava kokemus.

Se saa uskomaan, että mikä määränpää laulajalla onkin, siellä on parempi kuin täällä.

Kuuntele: Jere & The Universe – Metrolla Tokioon