Jon Hopkins – Singularity

Domino Recording Co Ltd

”Jos klubi on kirkko, Hopkinsin Singularity soi puhdaslinjaisessa pohjoismaisessa kirkossa, jossa on käynnissä hillitty luterilainen hartaus.”

Singularity muistuttaa huomattavissa määrin viiden vuoden takaista Immunitya – osittain improvisoituja biisejä, jotka etsivät paikkaansa janalla brutaalihkon tamppauksen ja herkän, älyllisen pianomaalailun välillä.

Jon Hopkinsin äänipaletti on todennäköisesti rikkaampi kuin kenenkään muun konemuusikon juuri nyt. Kihinät ovat pinnaltaan diffuuseja ja rikkaita ja sisältävät miljoonia pisteitä. Bassot ovat elastisia ja pingottuneita, yllättävän pitkällä jo matkallaan basariksi. Vaikea erottaa usein. Matalia keskitaajuuksia kansoittavat rutinat ovat ihanan sahalaitaisia, kolmioaallot arpeggioina rauhoittavia, melodiaa soittava pianot liikuttavan kärsiviä.

Hopkinsin äänimaailma on pelkkää terävää kulmaa ja selkeätä ääriviivaa, mutta onnistuu säilyttämään jotain pehmeää ja epämääräistä itsessään – silloinkin kun koko paketti ajetaan seinään masteriin vedetyllä säröllä.

Kukaan ei ole koskaan juossut seinään yhtä sensuellisti kuin Jon Hopkins. Tai en tiedä? Juoksiko Mihail Baryshnikov koskaan seinään?

Singularity matkana vie meitä huoneesta toiseen, ei aina musiikin mukana. Tai kaiken musiikin. Usein musiikki tai osat siitä tuntuvat tulevan seinän takaa. Taajuuksia häviää. Informaation määrää kasvaa ja kutistuu. Joskus voisi vannoa kuulevansa tärisevät seinät ja helisevät ikkunat. Tarpeessa piiloutua kauemmaksi äänikuvaan on jotain ujoa ja hiukan itsetietoista.

Yksi konemusiikin historian banaaleimpia hetkiä oli Faithless julistamassa, että jumala on DJ ja klubi on hänen kirkkonsa, mutta kuten niin monessa banaliteetissa, siinä on suuremman totuuden siemen.

Konemusiikki on usein kasvanut ja kehittynyt, löytänyt seuraavan maailmaa muuttavan tasonsa vähemmistökulttuureissa – seksuaalisissa, sukupuolisissa ja rodullisissa.

Niin on afroamerikkalainenkin kirkko.

Musiikkihistorioitsija Anthony Heilbut kirjoittaa esseessään The Children in Their Secret Closet homoseksuaalisten miesten suuresta merkityksestä afroamerikkalaisessa gospelissa sekä kirkollisesta kulttuurista ponnistavien mustien homoseksuaalien merkityksestä afroamerikkalaiselle tarinalle, laulaja James Clevelandistä kirjailija ja ihmisoikeustaitelija James Baldwiniin.

Nykyinen homofobinen kirkko on pettänyt tämän osan seurakunnastaan. Heilbutin kirjoittaa siitä, miten homot ovat aikoinaan tanssineet kirkossa saman ekstaattisen, transsendentaalisen vapautuksen tunteen pauloissa kuin myöhempinä aikoina klubeissa.

Rituaaleja tai hartauksia siis molemmat, ja molemmissa musiikki vie tavoiteltuun tilaan.

Tätä tunnetta tuskin kukaan tavoittaa Jon Hopkinsin musiikissa. Jos klubi on kirkko, Hopkinsin Singularity soi puhdaslinjaisessa pohjoismaisessa kirkossa, jossa on käynnissä hillitty luterilainen hartaus. Kaikki istuvat penkeissään, omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.

Singularity ei tarjoa vapautusta. Vapautuksen sijaan saamme välillä lunastuksen, kuten Feel First Lifen kuoron kurottaessa kohti korkeuksia. Lunastus tapahtuu aina raukeudessa, ei koskaan euforiassa. Eli se edeltää lankeemusta, hetkeä jolloin aivokemiamme syöksee meidät itse rakentamaamme helvettiin – mutta tämän levyn tarina loppuu ennen sitä hetkeä.

80 Minun teknoni talossa on monta huonetta ja Jon Hopkins valmisteli meille asuinsijan useassa niistä, osan musiikista jäädessä välillä edelliseen. Ja kaikissa niissä käyttäydymme moitteettomasti, jopa skandinaavisen pidättyväisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!