Jóhannsson ja Muhly – klassista kaivoksesta hyönteisparveen

Klassisen musiikin nykytilasta kuulee kohtalaisen usein aikamoista paskapuhetta. Olen lantaa itsekin aina välillä julkisesti levittänyt. Rahoitukseen liittyvissä kysymyksissä narinaan on syytä. Esteettisen narinaan, ainakaan siltä pohjalta, johon olen itse välillä sortunut, ei aihetta samalla tavalla ole.

Yleisin syytös, joka ei välttämättä pidä aina paikkaansa, on klassisen musiikin jämähtäneisyys. Klassisesta musiikista saa helposti kuvan, jossa asianharrastajia kiinnostavat vain menneet vuosisadat. Ja todellisia asianharrastajia niistäkin vain tarkasti rajattu määrä. Ehkä rakastat barokkia, mutta et voi sietää romantikkoja. Tai ehkä koit barokin liian raskaaksi (tai koit ja koit… olet syntynyt vuonna 1986) ja fanitat rokokoota.

Taidehistoriallisia ajanjaksoja kuvaavat sanat voi noista lauseista vaihtaa eri indie-alalajeiksi ja juttu toimii silti. Kaikki me rakastamme musiikkia, ongelmaksi saakka.

Totuus klassisesta musiikista on kuitenkin, että senkin puitteissa tehdään jatkuvasti uutta ja kiinnostavaa musiikkia, mutta se ei näy esimerkiksi radioasemien Greatest Hits of Classical -henkisillä soittolistoilla. Kevyen musiikin asemien soittolistoista kiroillaan jatkuvasti. Ei siis ole mitään syytä olettaa, että klassisen musiikin kanavien soittolistat olisivat yhtään edistyksellisempiä.

Infrastruktuurin ääni

Niistä tämän vuoden klassisista levytyksistä, joita olen kuunnellut, kaksi on ylitse muiden. Ja nämä kaksi tuntuvat monilla tavoin toistensa vastakohdilta.

Islantilainen Jóhann Jóhannsson, jonka kaikki toivottavasti muistavat loistavasta teoksesta IBM 1401 A User’s Manual, julkaisi Bill Morrisonin pohjoisenglantilaista hiilikaivostoimintaa käsittelevään dokumenttiin säveltämänsä musiikin The Miners’ Hymns. Kyllä, tässä asetelmassa on varmasti lupa nähdä huumorin pilkahdus, vaikka aihe onkin synkkä. Synkkä ja järkälemäinen on myös sävellys.

Jóhann Jóhannson tulee Islannista.

Kun olin pieni lapsi, 1970-luvun lopussa, asuimme muutaman vuoden Espoossa, Kivennavantiellä. Siihen aikaan Pohjois-Tapiola oli aika harvaan asuttua seutua. Talomme nimi oli Suopursu ja se oli viimeinen ennen metsää.

Seisoin usein metsän reunassa ja kuuntelin kaukaa kuuluvaa huminaa. Se ei ollut metsän ääni. Tämä olisi ollut aivan liian Twin Peaksiä. Muistaakseni kysyin tästä äänestä ja minulle sanottiin, että jossain metsän toisella puolella oli paikka, jossa kivistä tehtiin sepeliä. Voi olla, että en kysynyt ja olen vain keksinyt tämän selityksen. Kyseessä on saattanut olla myös joku kehäteistä. Turunväylä oli lähellä.

Samanlainen humina soi The Miners’ Hymnsin pohjalla, sävyään hienovaraisesti muutellen. Matala ja kaukainen, jonkun näköesteen takana oleva sumuinen ääni, jonka alkuperästä ei voi olla varma, mutta se tuntuu teolliselta. Siinä soi infrastruktuuri. Ja kukkulat, joihin kaivos kaivetaan.

Näille kukkuloille Jóhannsson on puhaltimilla rakentanut säveltorninsa, hissien konehuoneet. Tauoilla ja toiminnalla on selkeä rytmi. Hidas sellainen. Uskomattoman hidas. Musiikki etenee kuin askeliaan varova hautajaissaattue usvaisella polulla. Toiminta koostuu usein toistetuista fraaseista ja klustereista, joiden läsnäolo voimistuu ja muuttuu toiston myötä, jälleen kerran hitaasti.

Kunnes sitten kaikki muuttuu kerralla. Hitaasti. The Cause of Labour Is the Hope of the World on aluksi leikattu samasta kankaasta kuin muukin levy. Matalalla nariseva alku kestää nelisen minuuttia, tulevaan kuuntelijaa valmistaen. Kohdassa 4:10 ilmoille vihdoin räjähtää, arvokkaasti lipuen ja sotilaallisten virvelien saattelemana, katarsis. Öljytankkerin kokoinen äänimassa lyö sinetin kokemukselle. Se lipuu hitaasti ohi ja vaikenee asteittain. Toivoa ja suuruutta henkivä teema värittää hienosti sitä edeltänyttä yli 45 minuutin synkkyyttä, tönien sitä jälkikäteen kohti valoisampia alueita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sävellykset kuin hyönteisiä

Yhdysvaltalainen Nico Muhly on jotain aivan muuta. Nicholas Collonin johtaman Aurora Orchestran ja viulisti Thomas Gouldin esittämä Seeing Is Believing on kevyttä ja leijailevaa, välillä aggressiivisesti lyövät siivet alleen saavaa musiikkia. Tämä on kaukan Jóhannssonin monumentaalisesta raskaudesta ja hitaudesta. Muhlyn omat sävellykset ovat levyllä usein kuin hyönteisiä.

Nico Muhly tulee Yhdysvalloista.

Nimisävellys on Muhlyn sähköviululle säveltämä. Hän on onnistunut ottamaan kahdella lisäkielellä varustetun sähköviulun tarjoamasta äänipaletista kaiken ilon irti sortumatta kikkailuun. Gouldin soitto elää.

Ylärekisterin pitkät äänet tavoittelevat synteettisiä sfäärejä. Alarekisterissä soitto on mahtavan säröistä ja käheää. Sävyvaihtelut ovat ajoittain todella nopeita ja äkkivääriä. Soittimen luonteesta on tietoinen koko ajan. Hyvällä tavalla.

Simon Reynolds kirjoitti Muhlysta tuoreessa Retromania-kirjassaan nykyaikaisena, kaikkia edeltäneitä aikakausia siiteeraavana ja versioivana (dubauttavana?) säveltäjänä. Joissain Muhlyn omissa sävellyksissä tällä levyllä tuon ajatuksen voi ymmärtää, mutta ei se häiritse.

Seeing Is Believingillä on hetkiä, jotka ovat vahvasti sukua Steve Reichin tai muiden amerikkalaisten minimalistien töille. By All Meansissä ja nimensä mukaisessa Motionissa voi ihan hyvin kuulla Aaron Coplandia. Tai ainakin se sopisi kuin nakutettu samaan iltaan jonkun Coplandin teoksen kanssa.

Levyllä on myös neljä Muhlyn kamariorkesterille sovittamaa kuorolaulua 1500-luvulta; kaksi Byrdiltä ja kaksi Gibbonsilta. Ne ovat äärimmäisen toimivia jo itsessäänkin, mutta ripoteltuna Muhlyn omien, enimmäkseen 1900-lukua meidän ajastamme käsin peilaavien teosten väliin ne ovat taivaallisia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!