I’m a Believer – Kymmenen syytä rakastaa The Monkeesia

Vaikka The Monkees oli kriitikoiden mollaama tv-sarjapurkkabändi, sisimmässään se oli aikansa merkittävimpiä pop-ryhmiä. Kimmo Vanhatalo kertoo kymmenen syytä rakastaa – tai vähintään rakastua.

Aloin suunnitella tätä ylistyslaulua The Monkeesille muutama viikko takaperin. 29. helmikuuta siitä tuli kuitenkin odottamattomalla ja ikävällä tavalla ajankohtainen, kun The Monkees -laulaja Davy Jones menehtyi sydänkohtaukseen floridalaisessa sairaalassa. Näin artikkelista tuli ylistyksen lisäksi myös muistokirjoitus.

Vaikka The Monkees on toki tunnettu yhtye ja vankka osa sekä popmusiikin historiaa että laajemmin angloamerikkalaista populaarikulttuuria, se ei ole ikinä oikein saanut ansaitsemaansa kunnioitusta yhtenä 1960-luvun hienoimmista kokoonpanoista. Monet ovat (usein yhtyettä kuuntelematta) vankasti sitä mieltä, että koska The Monkees ei ollut ”oikea yhtye”, vaan tv-sarjaan kasattu bändi, sen musiikki on arvotonta purkkapoppia. Todellisuudessa se saattoi musiikillisten ansioidensa puolesta kilpailla tasaväkisesti arvostetumpien virkaveljiensä, kuten The Byrdsin, The Lovin’ Spoonfulin, Buffalo Springfieldin tai The Mamas and the Papasin kanssa.

The Monkees julkaisi levynsä nopeaan tahtiin (yhtyeen alkuperäinen nelihenkinen kokoonpano julkaisi kuusi pitkäsoittoa vuosina 1966–1968), mutta sen musiikin laatu pysyi tasaisen korkeana, kuten vaikkapa Rhino Recordsin neljän cd:n Music Box -boksia kuunnellessa voi todeta. Oikeastaan The Monkeesin ainoat varsinaiset harha-askeleet olivat reunion-levyt Pool It! (1987) ja Justus (1996).

Tässä kymmenen syytä miksi sinunkin tulisi meidän nuorgamilaisten tavoin rakastaa The Monkeesia:

#1 The Monkeesin kappaleita ovat versioineet sekä Sex Pistols että Run-D.M.C.

The Monkees ei ollut vain loistava popyhtye, vaan rankimmillaan se rokkasi parhaiden joukossa. Sex Pistols versioi julkisuudenhimoisesta tytöstä kertovan (I’m Not Your) Stepping Stonen, jonka killeririffi saa hyväksynnän nirppanokkaisimmaltakin garagerock-aficionadolta. Myöhemmin kappale kuului myös muun muassa Minor Threatin ohjelmistoon. Run-D.M.C. puolestaan coveroi Rick Rubinin avustuksella Mary, Maryn, joka löytyy osuvasti nimetyltä levyltä Tougher Than Leather.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 The Monkees käytti ensimmäisten joukossa poplevyllä Moog-syntetisaattoria

The Monkeesin rumpali ja monien hittien (muun muassa I’m a Believer ja Last Train to Clarksville) laulaja Micky Dolenz osti kolmannen koskaan kaupalliseen myyntiin valmistetun Moog-syntetisaattorin (ensimmäinen kuului Kellopeliappelsiini-elokuvan soundtrackista vastaavalle Wendy Carlosille ja toinen kantritähti Buck Owensille). Instrumenttia kuullaan monilla Pisces, Aquarius, Capricorn & Jones Ltd. -levyn kappaleilla, kuten psykedeelisellä Daily Nightlylla ja Star Collectorilla, jolla Moogia soitti elektronisen musiikin pioneeri Paul Beaver.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Frank Zappa ja The Beatles antoivat hyväksyntänsä The Monkeesille

Frank Zappa ei helposti antanut siunaustaan kilpaileville muusikoille – kaikki The Velvet Undergroundista San Franciscon hippeihin saivat tämän ikuisen vastarannankiisken vihan päälleen. The Monkeesista Zappa kuitenkin piti, ja hän esiintyi sekä The Monkees -tv-sarjassa että Head-elokuvassa. The Beatles niin ikään hyväksyi “Pre-Fab Fourin”. John Lennon kutsui heitä “rockin Marx-veljeksiksi”, ja The Beatles järjesti The Monkeesille juhlat, kun he saapuivat kiertueellaan Lontooseen. Lisäksi Michael Nesmith oli yksi niistä harvoista, jotka saivat kunnian olla läsnä Beatlesin A Day in the Life -klassikon äänityksissä, ja Peter Tork soitti banjoa George Harrisonin tekemällä soundtrackilla Wonderwall-elokuvaan. Kyllä nero toisen tuntee!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 The Monkees esitti parhaan koskaan pyöriäisistä kirjoitetun kappaleen

Kaikki yhdessä:

“Clicks, clacks
Riding the backs of giraffes for laughs is alright for a while
The ego sings of castles and kings and things
That go with a life of style
Wanting to feel, to know what is real
Living is a lie
But the porpoise is waiting good-bye, good-bye”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 The Monkees esitteli Tim Buckleyn suurelle yleisölle

Aina ällistyttävän hip Micky Dolenz (katso myös kohta #2) ihastui 1960-luvun lopulla Tim Buckleyn upeaan abstraktiin folk-taiderockiin. Dolenz sai Buckleyn esittämään mestarillisen Song to the Siren -kappaleen The Monkees -sarjan viimeisessä jaksossa maaliskuussa 1968, kaksi vuotta ennen kuin kappale ilmestyisi levytettynä Buckleyn Starsailor-albumilla. Dolenzin yrityksistä huolimatta kesti melkein pari vuosikymmentä ennen kuin laajempi yleisö hoksasi Buckleyn hienouden This Mortal Coilin Song to the Siren -cover-version myötä vuonna 1983.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Michael Nesmith auttoi luomaan Music Televisionin

1970-luvun lopulla The Monkeesissa äänensä, kitaransoittonsa ja lauluntekijätaitonsa lisäksi vihreällä villapipollaan ihastuttanut Michael Nesmith oli kiinnostunut musiikkivideoista. Vuonna 1979 hän ehdotti Warner Communicationsin äänilevydivisioonalle, että pelkästään musiikkivideoita esittänyt ohjelma olisi hyvä keino mainostaa artisteja ja heidän musiikkiaan. Tuloksena syntyi popvideoita esittänyt Popclips, joka pyöri kaapelikanava Nickelodeonilla vuosina 1980–1981. Kanavan omistanut Warner Cable yritti ostaa Popclipsin, mutta Nesmith kieltäytyi, joten se loi oman kanavansa, Music Televisionin, joka aloitti lähetyksensä elokuussa 1981. Musiikkimaailma ei koskaan enää palaisi entiselleen.

#7 Michael Nesmith oli kantrirockin pioneeri

Michael “Papa Ness” Nesmith oli jo ennen The Monkeesia julkaissut Michael Blessing -nimellä musiikkia, jonka voisi luokitella kantrirockiksi. The Monkees -uransa aikana Nesmith sävelsi ja lauloi yhtyeen levyille useita kappaleita, joilla hän jatkoi kantrin ja rockin yhdistelyä. Lähdettyään soolouralle vuonna 1970 hän perusti First National Bandin, joka teki sellaisia genren verrattomia kulmakiviä, kuten Magnetic South (1970), Loose Salute (1970) ja Nevada Fighter (1971). Nesmith ei myynyt lähimainkaan yhtä paljon levyjä kuin vaikkapa The Eagles, mutta se ei ainakaan johtunut hänen musiikkinsa laadusta.

http://www.youtube.com/watch?v=o_N9DnLUPmQ
The Monkeesin ensimmäiseltä levyltä (1966) löytyvä Nesmithin laulama ja säveltämä Papa Gene’s Blues.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Michael Nesmith & The First National Bandin Joanne.

#8 Head

Huhu kertoo, että vuonna 1968 julkaistun The Monkees -elokuvan Headin kirjoittaneet ja tuottaneet Bob Rafelson ja Jack Nicholson tekivät elokuvan vain, jotta voisivat laittaa Rafelsonin Raybert Productionsin samaan aikaan tuottaman Easy Riderin julisteeseen tekstin “From the producers who gave you Head”. Oli miten oli, elokuva on loistelias esimerkki inspiroituneesta hulluudesta. The Monkees, Rafelson ja Nicholson päättivät kertoa tarinansa vapaasta tahdosta ja musiikkibisneksen raadollisuudesta sekopäisenä tajunnanvirtana. Kuinkas muuten, kun se oli ideoitu pilvessä ja kirjoitettu LSD:n vaikutuksen alaisena. Lopputuloksena oli yksi aikansa omaleimaisimmista elokuvakokemuksista.

Myös elokuvan mainoskampanja oli poikkeuksellinen. Sen tv-mainokset olivat parodia Andy Warholin Blow Job -lyhytelokuvasta, ja niissä näytettiin ainoastaan miehen kasvoja noin 30 sekunnin ajan. Oliko suuseksillä osuutta asiaan, se jäi taide-elokuvansa tuntevan katsojan pohdittavaksi. Toinen mainostemppu oli Head-tarrojen levittäminen mitä kummallisimpiin paikkoihin. Nicholson jäi legendan mukaan kiinni yrittäessään liimata sellaista poliisin kypärään. Sitä elokuvan mainoksen väitettä ei ainakaan voi kieltää, että Head oli paras seikkailu-länkkäri-komedia-rakkaus-mysteeri-draama-musikaali-dokumetti-satiirielokuva, joka on koskaan tehty!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 The Monkeesin levyille tekivät kappaleita aikansa hienoimmat laulunkirjoittajat ja niillä soittivat parhaat muusikot

Jos sellaiset nimet kuin Neil Sedaka, Neil Diamond, Tommy Boyce, Bobby Hart, Barry Mann, Cynthia Weil, Jeff Barry, Harry Nilsson, Hal Blaine, Glen Campbell, Carol Kaye, James Burton tai Earl Palmer soittavat kelloja, tiedät, missä mennään.

Pleasant Valley Sundayn kirjoittivat Gerry Goffin ja Carole King:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#10 Kahden ensimmäisen levynsä jälkeen The Monkees nousi kapinaan ja muuttui oikeaksi rock-yhtyeeksi

The Monkeesin taipale Colgems-yhtiön musiikkijohtaja Don Kirshnerin sätkynukkeina loppui viimeistään siihen, kun Michael Nesmith löi eräässä palaverissa nyrkkinsä seinän läpi ja tokaisi Kirshnerille: ”Tuo seinä olisi voinut olla naamasi.”

Nesmithin lisäksi etenkin Peter Torkia sapetti se, että Colgems esimerkiksi julkaisi The Monkeesin toisen levyn More of the Monkeesin kysymättä itse yhtyeeltä mitään. Vastakulttuuri oli nousussa, eikä purkkapopyhtyeessä soittaminen enää houkutellut. The Monkees halusi olla oikea rockbändi, sellainen, jollaisia oli heidän tuttavillaan Stephen Stillsillä, Neil Youngilla tai The Beatleseilla.

Niinpä vuonna 1967 julkaistulla Headquarters-levyllä Nesmith, Jones, Dolenz ja Tork olivat kaikki yhdessä studiossa ja soittivat lähes kaikki soittimet albumilla (tuottaja Chip Douglas soitti joissain kappaleissa bassoa ja jouset ja torvet jätettiin ammattilaisille). Micky Dolenzin suoritus saattoi olla kovin – hän ei ollut koskenutkaan rumpuihin vielä vuotta aikaisemmin, mutta hoiti tonttinsa Headquatersilla ja livenä hienosti. Randy Scouse Gitissä hän jopa soitti patarumpuja:

http://www.youtube.com/watch?v=ZpXcSN_6K-4

Bonus!

Vielä lopuksi yksi kappale Davy Jonesin muistolle – kenties hänen hienoin The Monkees -hetkensä Someday Man:

“Some people always complain
That their life is too short so they hurry it along
Their worries drive them insane
But they still go along for the ride

As for me, I have all the time in the world

I was born a someday man
I’m a maybe child
I was born a someday man
I was always wild”

http://www.youtube.com/watch?v=Mj1bvraWmX8