Hajoavan täydellisyyden taidetta – rakkauskirje Giant Robotille

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Giant Robot 1Kun olin noin kahdeksanvuotias, oli naapurissa asuvalla ikätoverillani muovinen leikkirobotti. Härveli ei osannut muuta kuin piipittää, välkkyä, nostella käsiään ja rullata päämäärättömästi pitkin lattiaa. Silti olin siitä kateellinen. Ihailin sen kiiltävää polymeerikuorta, avaruudellista ulkoasua ja konepään laella pyörinyttä punaista loistoa. Pyrin leikkimään robotilla aina kaverini luona käydessäni ja suunnittelin jopa sen varastamista. Joulupukilta toivoin tuota lelua muutamanakin vuonna.

En saanut omaa robottia koskaan. Kaikki korvikkeet tuntuivat vuosien ajan risukimpuilta.

Pettymyksen yli johdatti musiikki, johon muodostin hataraa mutta intohimoista suhdetta jo tuolloin. Aina kun viikkorahamme antoivat myöten, ostimme ystäväni kanssa uuden Kiss-kasetin, jonka toinen sitten kuuliaisesti kopioi kokoelmiinsa. Hetken aikaa pyöritimme kokonaista Kiss-fanikerhoa. Kerhon jäsenmäärä oli suurimmillaan kaksi henkeä.

Noina vuosina musiikkimakuuni määrittyi tiedostamaton rajalinja. Kun Run-D.M.C.:n ja Public Enemyn kaltaiset kokoonpanot alkoivat suodattua koulunpihakeskusteluihin vastapoolina Kissin, W.A.S.P.:n ja Twisted Sisterin kolmiyhteydelle, valitsin puoleni vankkumattomasti. Vaikka hylkäsin syvimmät poterot melko varhain ja annoin kuuntelutottumusteni laajentua milloin minnekin – varhaiset suosikkini nopeasti hyläten – en osannut koskaan ylittää yhtä fundamentaaliseksi muodostunutta rajaa. Rap ja hiphop johdannaisineen, kulttuureineen ja vaikuttimineen jäivät minulle vieraiksi. Lyhyt innostukseni Raptorin debyytistä ei ollut suoranainen sukellus alan aarrearkkuun.

Jakolinja oli näkymätön, mutta vaikutusvaltainen. Niinpä en ollut valmis Giant Robotillekaan silloin kun ensimmäisen kerran tapasimme. Vuosi oli 1999, paikkana Ilosaarirockin jatkoklubi töin tuskin kaksi metriä korkeassa kellariluolassa. Kärsin kolmepäiväisen festivaaliliidon laskuhumalasta, kohtuuttomasta lämpötilasta, ihmissuhdeongelmista ja klaustrofobiasta. En ymmärtänyt ympärilläni soinutta musiikkia. Se venkoili vailla tarttumapintaa, se kuulosti sisäpiirivitsiltä. Keikka oli epäilemättä hyvä, mutta minä olin huono. Esiintymiskuopassaan myhäillyt bändi lähinnä ärsytti.

Pian tuon jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Törmäsin Giant Robotin musiikkiin yhä useamman ystäväni luona, ensin pakotettuna ja solidaarisuudesta, sitten enenevissä määrin vapaaehtoisesti. Ja niin se kävi. Helsinki Rock Cityn poljento alkoi tarttua jalkaan, Konevitsan mantramainen rytmi selkärankaan, Soundcheckin rynnivä basso sydämeen. Ja, kuin sattumalta, eräänä iltana aukesi myös Spelling Robotin kauneus kuin hiljaiseen lumisateeseen valpastunut aamuyön taivas.

Olin ylittänyt rajan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Helsinki Rock City -EP:stä tuli nopeasti yksi rakkaimmista äänitteistäni. En tuntenut Giant Robotin musiikillisia juuria, en ymmärtänyt mahdollisia kulttuurisia viittauksia. Niinpä kaikki oli uutta ja odottamatonta, ilotulitusta vailla viitekehyksiä tai ennakkoluuloja. Kuulin musiikissa viestejä Euroopan öistä, Laatokan rannoilta, autiosta Merihaasta, täysin uudesta Helsingistä. Ihmettelin tuota kaikkea hiljaa kotonani, hämmentyneenä mutta innoissani. Musiikki synnytti mielikuvia ja tuntemuksia, joihin en ollut aiemmin törmännyt.

crushingstyleKun rakkaus syttyi, sen liekit saavuttivat nopeasti huiman korkeuden. Giant Robotista tuli ääniraita opiskeluvuosilleni, ja oikeastaan vielä enemmän. Siitä tuli kasvutarinani. Otettuani yhtyeen sydämeeni muutuin äärimmäisen lojaaliksi sitä kohtaan. Innostuin vähäisimmästäkin asiasta, jonka yhtye elämääni toi. Kulutin Urban International -singlen avausraidan puhki muutamassa viikossa, hahmottelin loukkaantunutta vastinetta Crushing You With Style -debyytin ylimielisesti lytänneeseen brittilehteen, ostin mieluummin Giant Robot -t-paidan kuin ruokaa, nostin yhtyeen monituntisen Tavastian-keikan parhaaksi koskaan näkemäkseni konsertiksi.

Intoiluni ei ollut aiheetonta. Ensilevynsä aikaan Giant Robot oli pitelemätön orkesteri, jossa urbaanin hillitty tyylitaju yhdistyi typerästi naureskelleeseen poikamaisuuteen vastaansanomattomasti. Zarkus Poussan sydämelliset rumpukompit, Tuomas Toivosen hajamielisesti agitoineet iskulauseet, Aleksi Tolosen jyrkänpehmeät dub-bassot, Kasio Rantalan ilmavasti svenganneet koskettimet, Arttu Tolosen ja Petro Niiniluodon vähäeleisen tyylikkäät kitarat – kaikesta huokuivat niin näkemys, kunnioitus kuin pieni anarkiakin. Tuon kokonaisuuden edessä olin aseeton; aina syvemmin vanhaan rakastumassa, aina enemmän uutta löytämässä.

Miten paljon pidinkään tuosta kurinalaisuuden ja kurittomuuden balanssista, joka tuotti samaan aikaan täydelliseltä kuulostavia äänitteitä ja nyanssitasolla täysin arvaamattomia keikkoja! Giant Robotista huokui perfektionismi, joka saattoi kuitenkin lavalla murentua täydellisesti. Ammattimaisesta kombosta oli kutkuttavan lyhyt matka amatöörimäiseen hihittelyyn ja tunteiden paiskomiseen. Kun Zarkuksen rytmi hyppäsi Vanhan ylioppilastalon keikalla nanosekunnin, kääntyi koko yhtye vaistomaisesti katsomaan rumpaliaan piruilevasti. Kun tekniikka ei toiminut, Toivonen saattoi kiukutella kuin pieni lapsi. Kun jamivaihe lähti käyntiin, saattoi jokainen yleisössä arvata että perille ei päästä kunnialla.

Ja vastaavasti, kun kaikki osui kohdalleen, olin kokolailla varma että silmieni edessä oli maailman paras ja omaleimaisin yhtye.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Giant_Robot3

Giant Robot vm 200X: Petro, Arttu, Mamba, Tuomas, Aleksi ja Kasio.

Tietenkin Giant Robotin kulmat hioutuivat vuosien aikana. Eikä muutos ollut aina kivutonta. Kun Zarkus jätti rumpujakkaran Mamba Assefalle, luulin hetken aikaa pyhän liiton murtuneen. Keikoilla esiintyi iloton ja jäykkä orkesteri, jonka varhaisesta ilottelusta ja notkeasta etsimisestä oli jäljellä vain irvikuva.

Kyse oli kuitenkin jostakin paljon fundamentaalisemmasta, koteloitumisesta ennen todellisen perhosen syntymää. Se, mitä arvostelin tuolloin, oli keskeneräinen työ. Ja se, millä yhtye sivalsi minua lopulta kärsimättömille sormilleni, oli uutta aikaa osoittanut viisari.

SuperweekendEpäilykseni keskelle putosi Superweekend, huikea, kunnianhimoinen, linjakas, järjettömänkin viimeistelty levy, Giant Robotin ylpeä askel aikuisuuteen. Varhaisvuosien hulvattomuus oli ehkä kadonnut matkalla, mutta nyt koneiston jokainen elementti oli valettu paikoilleen. Musiikki kiilsi kuin lentokenttä, mutta tulvi sielua. Se iskeytyi tiukasti kiinni aikakauden globaaliin sykkeeseen, se tikitti kuin tarkin kello. Ja silti sillä oli varaa olla tunteikkaampi kuin koskaan aiemmin. Musiikissa oli haikeutta, kaihoisaa kiimaa, kaupunkiin kiinni kasvaneen ihmisen eksistentiaalista etsintää.

Ja Assefan soitto – omaa luokkaansa. Pyydän edelleen polvistuen anteeksi, että epäilin hetkenkään ajan miehen kykyä täyttää Zarkuksen paikka.

Superweekendin sinfoniaalinen huipentuma oli päätösraita, nimikkolaulu itse. Vain harvoin, jos koskaan, on millään levyllä käytetty runsasta 11 minuuttia yhtä perustellusti. Edes yhtye itse ei ole kyennyt toistamiseen yhtä aukottomaan nyanssien ja kokonaisuuden samanaikaiseen hallintaan. Tämä oli kaiken lakipiste, piste joka toi yhteen jokaisen Giant Robotin kulkeman polun.

Täydellisyyttä alusta loppuun.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Superweekend oli monumentti, jollaisten alle monet yhtyeet ovat musertuneet. Giant Robotin virtaa levy ei syönyt, mutta jotakin sen jälkeen tapahtui. Superweekendia seurannut Domesticity oli jo moneen eri suuntaan vetänyt laulukokoelma, joka tuntui pyrkivän konseptuaalisuuteen olematta kuitenkaan täysin varma konseptin sisällöstä. Levyn kohokohdat olivat uljaita (Breaking Bones), tummia (Please Be Here), herttaisen akateemisia (Public = Shopping) tai viileän tunteikkaita (Best Match), mutta albumille mahtui myös paljon kohinaa. Monin paikoin vaikutteet eivät sulautuneet värikylläiseksi ja omaleimaiseksi sekoitukseksi. Yhä useammin juonteet törröttivät musiikin seassa omillaan.

Pidin levystä, mutta en enää innostunut siitä järjettömästi. Epäilin aiheellisesti ikääntyneeni. Mutta niin oli ikääntynyt yhtyekin. Siinä me seisoimme, toisiamme tuijottaen, mutta suoria katseita vältellen. Musiikki ei ollut enää meitä suoraan yhdistävä sidos, se oli pikemminkin tila jonka jaoimme, mutta josta saatoimme kumpikin astua ulos halutessamme. Aikaa oli kulunut.

DomesticityDomesticityllä kaikui taustasävy, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin, vaikka johtolanka roikkui jo levyn kannessa. Yhtyeen takki alkoi tyhjentyä, se tyytyi toistamaan kuulemaansa sen sijasta että olisi luonut jotakin aivan uutta. Kyse ei ollut mistään muutamaa nyanssia dramaattisemmasta asiasta, mutta pienetkin vihjeet olivat merkitseviä. Niinpä tuntui pikemminkin luontevalta kuin odottamattomalta, että yhtye hajosi Domesticityn jälkeen maailmalle. Toivonen kanavoi arkkitehtonisen tilakäsityksensä kahdeksi soololevyksi, muu yhtye valjasti kotimaan rap-artistit Giant Räbät -hankkeensa puhemiehiksi. Uudet bändit ja uudet pestit kuljettivat soittajat omille teilleen, irralleen Giant Robotista. Luomisvoima ei tarvinnut enää yhtyekollektiivia roihutakseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Giant Robot 2

Kasio ja Arttu. Erilaiset.

Niin siinä kävi. Giant Robot lakkasi vaivihkaa olemasta Domesticityn hiljaisilla, haastavilla ja hapuilevilla päätösminuuteilla. Äänen vaiheittainen katoaminen ei ollut ristiriidatonta, mutta katoaminen oli ainoa vaihtoehto. Giant Robot oli nimittäin symbioottisesti kiinni ajassaan; niissä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun vuosissa, jolloin Helsingissä kaikui uusi rytmi. Siihen imeydyin itsekin huomaamattani mukaan, tuohon avoimen kansainvälistymisen, luovan kaupunkikulttuurin, teknologisen hyvinvoinnin ja postindustrialististen tilojen kepeään kuplaan, joka tuntui kuljettavan koko Suomen keskelle uutta aikaa.

Tämä rytmi piti Giant Robotin hengissä, tämä rytmi oli Giant Robot. Yhtyeen musiikissa soi koko se luova eetos, jonka varassa Suomi tuntui laman jäljiltä avautuvan maailmalle. Tuon suhteen symboleita olivat ne luovasti muokatut kaupunkitilat, joiden vaihtoehtoisuus nakersi totunnaisia yhteiskunnallisia roolijakoja ja järjestyksiä. Giant Robot tunsi näiden tilojen hengen ja kielen, se loi näitä tiloja. Siksi sillä oli hetkensä, edelläkävijänä ja viestinviejänä. Osana alakulttuuria, mutta samaan aikaan valtavirran kirittäjänä.

Tietenkin tuolloisen kulttuurisen ja mentaalisen muutoksen yhtenäisyys oli illuusio. Menestykselle kehittyi oma nopeasti ikonografiansa ja oma kielensä, ja ne jotka eivät tätä kieltä ymmärtäneet, putosivat ulkopuolelle. Syntyi uusi jakolinja, joka väreilee vahvana ajassamme näivettäen kaikki ne, jotka koettavat kurottaa rajojen yli. Tällainenkin aika synnyttää ilmiöitä, mutta ei mitään Giant Robotin kaltaista. Yhtäkkiä leireistä on tullut taas tärkeitä ja kansainvälisyydestä hallitusohjelmalta maistuva pakkomielle. Tiloista on kadonnut idealismi, sielu on hävinnyt minälle.

Tällaisessa ajassa Giant Robotia ei voi olla, vaikka yhtyettä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan.

Onneksi muistoja ei näivetä mikään. Niiden kautta rakennan vielä itsekin ihanteeni. Minulle Giant Robot on paitsi viipale nuoruuttani myös ajankuvaa maailmasta, jonka arvaamattomuus näyttäytyi mahdollisuutena, ei uhkana. Usein suhde tällaiseen musiikkiin on nostalgiaa, mutta Giant Robot vaatii suhteeltamme edelleen enemmän. Yhtyeen musiikki ei suostu kaipuun välikappaleeksi, siitä huokuva optimismi pakottaa jatkuvasti katsomaan myös toiseen suuntaan.

Siinä tiivistyy usko siihen, että asiat voivat kestää ja jatkua, että on olemassa jotakin hetkeä ikuisempaa. Tilojen maailma, ilman rajoja.

Rakas Giant Robot. Kun kiipeätte taas lavalle – olipa kyse yhdestä kerrasta tai pitkästä paluusta – lupaan olla luonanne. Kannamme muistoja mukanamme, te yhtyeenä, minä kuulijana, me yhdessä, mutta ennen kaikkea kohtaamme siinä hetkessä, siinä ja seuraavassa. Ja minä aion olla jälleen kaikelle avoin, sillä siihen minut opetitte.

You passed it to me, microphone and the open hand.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Helsinkiback

Giant Robot esiintyy Nuorgamin päätösbileissä Kuudennella linjalla 22. marraskuuta 2013. Tapahtuma on loppuunmyyty.