Goottisauruksen anatomia: Fields of the Nephilim

Jos tähän unohtaa laittaa kuvatekstin, niin jääpähän ainakin hauska feikkikuvateksti.

Carl McCoyn kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat muiden muassa myytit, magiat ja meren syvyyksissä asustelevat lonkeropäiset hattivatit.

Tänä perjantaina 22.2.2013 Helsingissä esiintyvä Fields of the Nephlim on yksi 1980-luvun goottirockin viimeisistä dinosauruksista. Laulaja Carl McCoyn luotsaama bändi kuuluu genren suurimpiin legendoihin, sinne Bauhausin, Sisters of Mercyn, The Curen ja Siouxsien rinnalle.

Fields of the Nephlim on myös eräs lajinsa omalaatuisimmista. Reseptin voisi tiivistää näin: spagettiwesternin pahiksiksi pukeutunut bändi esittää eeposmittaista progressiivista goottirockia, aiheinaan H.P. Lovecraft, Aleister Crowley ja sumerilainen mytologia.

Kuulostaako hämmentävältä? Ei huolta. Alkuun pääsemistä helpottamaan Nuorgam tarjoaa kevyen johdannon goottisauruksen anatomiaan.

Carl McCoy

Fields of the Nephilimiä on tapana pitää pitkälti laulaja ja päävisionääri Carl McCoyn projektina.

McCoy on virallisten lähteiden mukaan kotoisin vaatimattomista oloista Etelä-Lontoosta, ja kasvoi hyvin uskonnollisessa ympäristössä. Näin McCoy tutustui jo nuorena raamatulliseen mystiikkaan – bändille nimensä antaneet nephilimit olivat McCoylle tarinan mukaan tuttuja jo lapsuudesta. Samasta lähteestä juontaa juurensa myös miehen kiinnostus taiteeseen ja okkultismiin.

Näin siis tarinan mukaan: asiaan tietysti kuuluu, että laulajan hahmo jää salaperäiseksi, myytteihin ja magiaan eksyneeksi visionääriksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Historia

Bändin levytysura alkoi Burning the Fields -EP:llä vuonna 1985, goottirockin ollessa kunniansa kukkuloilla.

Seuraavana vuonna Nephilim siirtyi Beggars Banquetille, jonka suojissa monet muutkin genren isoista nimistä toimivat. Parin singlen jälkeen ilmestyi ensimmäinen studio-LP, Dawnrazor. Alkuaikojen vauhdikkaammasta goottirockista edettiin progressiivisempaan suuntaan vuoden 1988 The Nephilimillä. Kakkosalbumin ensisingle Moonchild kohosi brittien listalla sijalle 28.

Kolmas kerta toden sanoo: yhtyeen kolmas pitkäsoitto, kunnianhimoinen Elizium vuodelta 1990 on goottirockin komeimpia albumikokonaisuuksia. Livelevy Earth Inferno seuraavalta vuodelta esitteli Nephilimin voimiensa huipulla. Ja sitten tuli hiljaista, kun Carl McCoy häipyi bändistä.

Loput porukasta vaihtoi nimensä Rubiconiksi ja McCoy keskittyi uuteen projektiinsa, Nefilimiin. Levy-yhtiön kanssa säätäessä meni useampi vuosi, kunnes Zoon-albumi ilmestyi lopulta vuonna 1996. Zoonilla on hetkensä ja se kuulostaa kiistatta McCoyn tuotokselta, mutta tyylin vaihdos death-metallin suuntaan ei kaikkia faneja miellyttänyt.

Sitten dinosaurus siirtyi moneksi vuodeksi horrostamaan, heräten satunnaisesti keikalle, kunnes 15 vuotta edellisen albumin jälkeen Fields of the Nephilim julkaisi neljännen studioalbuminsa, Mourning Sunin. Alkuperäisestä kokoonpanosta ihan kivalla levyllä oli mukana ainoastaan McCoy. Soundi oli metalliseikkailuista huolimatta yllättävän lähellä vuosikymmenen takaista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Soundi

Goottisuuruksien joukossa Fields of the Nephilim kuulostaa aivan omaltaan. Useimpien kollegoidensa ponnistaessa suoraviivaisemman rockin ja punkin pohjalta, voi Nephilimin väittää olevan enemmän sukua progressiiviselle rockille ja psykedelialle.

Eliziumilla tuottajana olikin mukana Pink Floydin parissa työskennelly Andy Jackson. Kunnianhimoinen levy muodostaa selkeän kokonaisuuden. Kappaleet ovat pitkiä: singlenäkin – tosin eri versiona – julkaistu Sumerland (What Dreams May Come) venyy eeppiseen 11 minuutin mittaan. Mutta perinteisemmän psykedelian happoisten sisäavaruuksien sijaan Eliziumin humina ja kiertävät kitarat kuljettavat goottilaiseen painajaismaailmaan.

Vaikutusvaltaiselle bändille tietysti ilmestyivät seuraajia ja osa Nephilimien kikoista saattaa tänäpäivänä tuntua kliseiltä. Mutta jos McCoyn unohtumaton murina jonkun korvaan kuulostaakin vuonna 2013 ilmeiseltä ratkaisulta, pitää muistaa, että nyt ei laulella mistään maallisista asioista.

Arkipäiväisemmän synkistelyn sijaan McCoyn suosikkiaiheita ovat nimittäin salatiede ja muinaiset jumalat.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Okkultismi

Aloitetaan kysymyksellä siitä, että mitä ne nephilimit oikeastaan ovat?

Raamattu viittaa nephilimeihin varsin epämääräisesti jättiläisten rotuna, joka jotenkin liittyy ihmisnaisten kanssa paritelleisiin enkeleihin. Tarkoittaako termi tästä yhdistelmästä syntyneitä jälkeläisiä vai maan päällä viihtyneitä kapinallisia enkeleitä on sitten kiistanalaisempi kysymys.

Yhtä kaikki, nimi kuvaa hyvin McCoyn kiinnostuksen kohteita: apogryfikirjat, okkultismi, magia ja kauhuromantiikka.

Erityisen lähellä laulajan sydäntä näyttävät olevan sumerilaiset ja babylonialaiset myytit. Varsinkin Elizium on teemamatka Kaksoisvirranmaan mytologiseen menneisyyteen. Tai kenties uneen muinaisista jumalista: unikuvasto vilahtelee Nephilimin tuotoksissa taajaan.

Kuolleita mutta uneksivia olivat myös amerikkalaisen kauhuromantikon H.P. Lovecraftin Cthulhu-myytoksen kammottavat muinaiset jumalat. Lovecraftin mytologiaan McCoy viittaa toistuvasti. Syvällä meren syvyyksissä kuolleena nukkuva siivekäs, mustekalanaamainen lonkero-Godzilla Cthulhu kutsuu muun muassa The Watchmen -kappaleella.

Watchmen taas on suurinpiirtein toinen nimi nephilimeille. Pienet ovat okkulttipiirit.

Mistä puheen ollen: arkkivelho Aleister Crowley kuuluu luonnollisesti mukaan soppaan. Bändin menestynein single Moonchild tekee nimellään kunniaa Crowleyn kiistellylle ”maagiselle romaanille.”

Tähtääkö McCoy mystiikalla johonkin vai lauleleeko aiheesta vain huvin vuoksi? Bändin kotisivujen kertoman perusteella esimerkiksi kappale Psychonaut perustuu kaaosmaagikko Pete Carrollin taikakirjaan, ja videollaan pyrkii ilmaisemaan apokalyptisen vision tulevista ajoista, jotenkin alitajuisin keinoin ja muinaisten riittien kautta.

Niin tai näin, huuruinen salatiede on olennainen osa bändin salamyhkäistä viehätystä. Ja kyllähän ne okkultistiset koukerot näyttävät ihan hirveän hienoilta levynkansissa ja T-paidoissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Spagettiwesternit

Monet goottirockin sankarit – vaikkapa Sisters of Mercyn Andrew Eldritch ja Ministyn Al Jourgensen – ovat aika ajoin luottaneet cowboy-hatun voimaan.

Mutta Nephilim menee astetta pidemmälle: koko bändi pukeutuu Sergio Leonen länkkärien hahmoiksi. Lierihattujen lisäksi imagoon kuuluvat keskeisesti pitkät, säänpieksemät duster-takit ja cowboy-bootsit. Aavikon tomua on simuloitu kuorruttamalla vaatteet talkilla.

Oudon kuuloinen idea toimii. Ja miksipä oikeastaan ei? Harvassa ovat yhtä synkeät ja kuumottavat roistot kuin Leonen länkkärien pahikset.

Mutta ettei homma pysyisi liian selkeänä, on mukaan sotkettu aika ajoin kauhu- ja scifitunnelmia. Preacherman-kappaleen videolla McCoy saarnaa radioaktiivisten mutanttien seurakunnalle Saksi-käsi Edwardin rautakoura dusterin hihasta törröttäen. Evil Dead –elokuvien ja Leonen yhdistelmän mieleen tuova musiikkivideo on ihastuttavan camp-henkinen – toivottavasti tarkoituksella. Mukana kauhuwesternissä on myös moottorisaha ja hulmuavahiuksinen naissheriffi.

Lopuksi mutantit vetävät McCoyn hirteen. Niinkuin lännen meininkiin kuuluukin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Fields of the Nephilim ja Murheenlaako Helsingin Virgin Oil Co.:ssa 22.3.2013. Ovet auki klo 22. Liput ennakkoon Tiketistä 32 euroa ja ovelta 35 euroa.