Funk metal – luuranko ysärin kaapissa

Funk metalin luokkakuva typografisesti ja värien valinnalla aikakautta kunnioittaen.

Funk metalin luokkakuva typografisesti ja värien valinnalla aikakautta kunnioittaen.

Äkkiseltään kuvittelisi, että funk ja metalli olisivat miltei yhtä huonot palapelin osaset kuin valssi ja punk. 1960-luvun lopulla soulista kehittynyt musta rytmimusiikki funk – jonka nimihän juontuu hikisestä sekstailun tuoksusta – ja heavy metal kuitenkin löivät kipinää 1990-luvun taitteessa pieneksi ilmiöksi asti.

Jo varsinaista funk metal -ilmiötä aiemminkin funkia oli toki sulautettu heavyyn. Mother’s Finest ehätti jo 1970-luvulla yhdistelemään soinnissaan raskasrockin elementtejä todella funkyyn soittoon ja aikakauden muheviin funk-peleihin. Myös klassisemmin heavy rockiksi mielletty Deep Purple veti 1970-luvun lopulla raskasrockiaan varsin funkahtavaankin sävyyn. Samoja kaikuja oli rutkasti myös Led Zeppelinillä. Nämä yhtyeet tosin käyttivät myös perkussioita ja erityisesti urkuja.

1980-luvun lopulla alkoi ilmestyä yhtyeitä, jotka tekivät musiikkia nimenomaan sekoittamalla kappaleisiinsa funkia ja metallia. Lopputulos oli vähintäänkin vaihteleva, loistavasta kammottavaan.

Aikakauteen liittyi olennaisesti heavyn murros, ja funk metal osui tähän saumaan luontevasti. Hardcoren ja thrashin rajankäynnin kautta alkaneen cross over -menon matkassa metallin raja-aitoja kokeiltiin ja kaadettiin myös esimerkiksi koneellisen ilmaisun, skan, reggaen ja hiphopin suuntaan. Monilla funk metaliksi leimatuilla yhtyeillä on soinnissaan soulia, hc:tä, punkia ja rockia, jopa jazzia.

Eikä niiden yhteisten luonteenpiirteiden erot kaikilta osin erityisen suuria olleet: funk ja metalli ovat soittopainotteista musiikkia. Kummassakin on tanakka rytmi ja epämääräisiä karjahduksia ja ölinöitä vilisevä laulu. Riffejä leivotaan molemmissa, ja niiden jankkaamista jatketaan paikoin hyvinkin pitkään.

Eroina on funkin yleisesti maltillinen tempo verrattuna metallin usein kiivaaseen vauhtiin. Ja vaikka basson rooli on kummassakin tyylissä oleellinen, funkin ominaissointiin kuuluu peukkubasson hauska lompsotus, mitä ei liiemmin metallissa harrastettu (tosin esim funkin syntysijoilta New Orleansista tulleen Exhorderin tylyssä jyrässä ja junnubändi Death Angelin funkyssä speed metalissa sitä satunnaisesti kuultiin). Metallibändit eivät myöskään enää juuri käyttäneet funkissa oleellisia urkuja vaan kalseita syntetisaattoreita, jos niitäkään.

Keskeisin juttu, mikä useimmilta metallibändeiltä puuttui, oli rumpukompin ominaisuus nimeltä ”in the pocket” – eli tiukasti hallussa mutta silti kiimaisesti svengaten. Siinä missä metallirumpalit tykittivät tuplabassareita ja rullailivat villejä tomifillejä, funkissa pitäydyttiin tyylikkäästi synkoopein kiemurtelevassa biitissä, sen suuremmin fillailematta. Erilaiset svengiä kiihottavat perkussiot kuitenkin kuuluivat usein funk nylkyttävään menoon, mutta metallissa ei moisia kilkutuksia suvaittu.

Funkin ja metallin keskeisin rajanveto oli fiiliksessä. Siinä missä funk säteilee hyvää meininkiä ja letkeää elämänmyönteisyyttä, metalli on nihilististä ja synkistelevää. Hetkittäin tämän ristiriidan hahmottelu oli funk metalissa sen kantava voima, mutta vain harvoin oikeasti toimiva. Ehkä tämän vuoksi hard rockin aurinkoisemmilla melodioilla höystetty ristisiitos sai ainakin suuremman yleisön suosiota.

Funkmetalin ansioiksi on luettava se, että sen kaikuina monilla hevi-urpoillakin alkoi musiikkimaku laajentua. Thrash-metal bändit, kuten Sacred Reich ja Acid Reign, tekivät funk-biisejä levyjensä loppukevennyksiksi. Mordred, yksi speed metal-kopla tuhansien joukossa, teki debyytilleen kaksi funk-biisiä ja siirtyi sittemmin tyystin funk metalin soitantaan.

Funk metalin suosio oli lyhyt ja useimmat uraansa jatkaneet bänditkin hylkäsivät ilmaisun räikeimmät piirteet. Suurta mullistusta se ei siis saanut aikaan, eikä lie ihme, ettei funk metal tarttunut 1990-luvun tyylirevivalistiseen haaviin. Uusintakierrosta odotellessa, funk it up!

Oheisessa Spotify-soittolistassa on koostettuna johdanto funk metaliin. Kaikkia genren sankareita ja varsinkaan antisankareita ei – ihme kyllä – palvelusta löydy, mutta asiasta kiinnostuneet voivat etsiä edellä mainitun Mordredin In this Life -levyn lisäksi Psychefunkapusin, Bootsaucen, Scat Operan, Token Entryn ja Heads Upin kaltaisia enemmän tai vähemmän ansiokkaita artisteja muualta.

Kuuntele soittolista tästä.

Living Colour

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tämä newyorkilaisyhtye nosti funk metalin suuren yleisön huulille, vaikka se pohjimmiltaan lähentyikin ilmaisussaan ehkä pikemminkin soulin, jazzin ja rockin rajalinjoja. Bändi sai miltei heti varauksettoman metalliyleisön suosion, ja Rolling Stones otti nelikon lämmittelijäkseen.

Erinomaisista muusikoista koostunut (tai koostuva, yhtye jatkaa yhä) Living Colour oli kokonaan mustaihoinen. Bändin suvereeniksi vahvuudeksi erityisesti uskomattomalla debyyttilevyllä Vivid (1988) muodostui koherentti ja todella tarttuva biisinkirjoitustaito. Yhtye jatkoi poliittisemmalle ja taiteellisemmalle linjalle ennen vuosikymmenen hiljaisuutta, joka katkesi vasta vuonna 2003.

Infectious Grooves

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tämä bändi oli Suicidal Tendenciesin sivuprojekti, ja hetkittäin suorastaan nerokasta kamaa. Suicidaliin liittynyt basisti Rob Trujillo oli funk-miehiä ja alkoi tuoda soitollaan tuota soundia myös Suicidalin cross over -thrashiin. Päämies Mike Muir innostui menosta kovin, ja musiikillista ilonpitoa varten perustettiin oma bändi.

Infectious Grooves teki muutaman levyn, mutta erityisesti debyytti It’s the Plague That Makes Your Booty Move (1991) on levyllä seikkailevine Sarsippius-liskoineen riemukas ilmestys. Bändi yhdistää metallin ja funkin todella luontevasti: vaikka taustalla jauhaa hurja säröriffi tai ylinopea biitti, funk on läsnä, ei vähiten Trujillon basson ja Jane’s Addiction -rumpali Stephen Perkinsin mahtavasta yhteistyöstä johtuen. Mikä merkittävintä, Infectious Groovesin kohdalla funkin ja metallin välille ei syntynyt minkäänlaista taistoa eikä epätasapainoa. Ja fiiliskin oli ainakin parin ensilevyn aikaan alati katossa. Debyytin jälkeen rytmiryhmä hajaantui ja yhtye ajautui lopulta lähinnä osaksi Muirin omituista Suicidal Family -kollektiivia.

Primus

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tämä omituinen yhtye loi oikeastaan oman genrensä, eikä yksikään toinen bändi todellakaan kuulosta siltä. Metallitaustalta tuleva kolmikko (kitaristi Larry LaLonde soitti aikanaan Possessedissa, Les Claypool puolestaan Blind Illusionissa ja oli ehdolla Metallican basistiksi) svengasi ja peukutti bassoa suorastaan hillittömästi. Metallisuutta bändissä oli kuitenkin varsin säästeliäästi: LaLonden kitara ei mitenkään urakalla survonut säröriffiä vaan sävytti johtoasemassa keikkuvaa bassoa hyvin erikoisilla maalailuilla.

Samalla kun metallivaikutteet alkoivat kuulua selvemmin yhtyeen soinnissa (Antipop-levyllä erityisesti), bändin omalaatuisesta mojottelusta oli aika moni fanikin jo saanut tarpeekseen. Vuosien tauon jälkeen bändi palasi kuitenkin esiin ja tuorein studiolevy Green Naugahyde (2011) on ehtaa tavaraa.

Fishbone

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ehkä pikemminkin soulin, skan ja punkin välimaastosta jo vuonna 1979 siinnyt losangeleslaisbändi oli (tai siis on edelleen) tyystin mustaihoinen. Yhtyeen riemukkaassa räimeessä soivat miltei kaikki mustan musiikin sävyt, mutta puhaltimien lisäksi särövallit ja metallikompit olivat myös Fishbonen soulahtavan funkin rakennuspalikoita. Läpimurtolevy Truth and Soul (1988) ei pintapuolisesti kuulosta kovin heavylta, mutta seuraavilla levyillään tuotantoseikat alkoivat olla hyvinkin metallisia. Ja yhtyeen livenä nähneet muistavat varmasti Fishbonen käsittämättömän lavavolyymin.

Mr Bungle

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mr Bunglen useimmat tuntevat siitä, että sittemmin Faith No Moren keulakuvana loistanut Mike Patton oli yhtyeen laulaja. Mr Bunglen debyytti vuodelta 1991 on moniulotteisen funk metalin juhlaa. John Zornin tuottama levy on erinomainen näyte siitä, mitä todelliset visionäärit voivat ylipäätään musiikilla tehdä, vaikka sitten keskeinen ilmaisukanava olisikin funkin ja metallin epäpyhä ristisiitos. Sittemmin yhtyeen vähintäänkin avantgardistinen ote jatkui parin levyn ajan kaoottisen taiteellisella linjalla, josta funk-elementit olivat jo karisseet loungen, jazzin, death metalin ja sekopäisen mekkaloinnin tieltä.

24-7 Spyz

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Periaatteessa hauska, mutta aika laimeaksi musiikillisesti jäänyt bändi oli yksi funk metalin uranuurtajista. Vaikka Bronxista tulleen yhtyeen ilmaisu piti sisällään skata ja ties mitä, sen sointi oli funky ja genressä raskaimmasta päästä. Parin ensilevynsä aikaan vuonna 1986 perustettu yhtye oli kokomusta ilmiö, mutta – hämmästykää – kolmoslevylleen otti valkonaaman rumpuihin ja petrasi otteitaan tehden parhaan kiekkonsa. Se ei silti riittänyt suurmenestykseen ainakaan vanhalla mantereella, vaikka levyjä bändi on suoltanut tasaiseen tahtiin vuosikausia.

Extreme

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Miljoonamyyntiin yltänyt kopla oli sitä aaltoa, josta saattoi aistia opportunistisen taustavärinän. Vuonna 1989 debytoineesta bändistä tuoksahti vaaran ja seksin sijasta ulkoaopittu ja kiltin sisäsiisti asenne. Ihan sujuvasti yhtye silti sulautti funk-menoa melodiseen hard rockiinsa – tosin eräskin soitonopettaja totesi tuolloin Extremen funk-otteen olevan ”kauheaa”. Get the Funk Out (1990) torvineen ja muljuvine bassoineen on silti harmittomassa ilottelutunnelmassaan ihan ehtaa tavaraa, mutta nössö suurhitti More Than Words ei. Yhtye sinnitteli miltei 2000-luvulle ennen kuin homma kuivahti vihdoin kasaan. Paluulevy tuli ulos vähin äänin vuonna 2008.

Mind Funk

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mind Funk oli metallimiesten bändi: kitaristi ja basisti M.O.D:stä, rumpali Celtic Frostista. Yhtyeen ilmaisu olikin metallista, jota se höysti funkin etukenoisella taustavireellä. Jo etäisesti grunge-otteitakin ennakoinut bändi oli muuten hyvä, mutta biisejä sillä ei oikein ollut levyjen pitimiksi. Sugar Ain’t so Sweet ja Big House Burning Down vuoden 1991 debyyttilevyltä miltei lähtivät vetämään, mutta suursuosio jäi saavuttamatta vaikka levyjä vielä pari tulikin. Bassoa muuten kävi soittamassa Soundgardenissa ja Nirvanassakin piipahtanut Jason Everman.

Electric Boys

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

1980-luvun lopulla perustettua ruotsalaisbändiä voisi verrata psykedeeliseksi versioksi Extremestä vahvalla ripauksella Led Zeppeliniä. Bändin hard rock kyllä rullasi mukavasti ja joitakin pikkuhittejäkin koplasta irtosi, All Hips N’ Lips etunenässä. Jotakin sairaalla tavalla teennäistä tässä yhtyeessä silti oli, mutta tiettyä omalaatuista imua itämaisten mattojen valtakunnasta soittoonsa se silti sai uutettua. Jonkin sortin kutsu suurelle yleisölle bändin touhussa vissiin oli, sillä yhtye lykki kolme levyä 1990-luvulla ja palasi pitkäsoittokantaan taas 2011.

Ignorance

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tällä yhtyeellä oli Confident Rat -debyytillään (1991) perin metallinen ote, eli tavanomiasta kiivaammat tempot ja yleisesti hektinen meininki. Peukkubasson ja särökitaroiden symbioosi oli oleellisessa osassa ja RHCP-tyyppinen lausuva köpölaulu silasi matalaotsaisen meiningin. Sointia rikastavaan soitinrepertuaariin kuului perkussiot ja sitarit sun muut härpäkeet, joten yhtyeen tavoitteena lie ollut saada aikaan jotakin perusmetallista eroavaa. Toisella levyllään (jolta näyte) piccolo-virveli kimmahtelee tärykalvoista, ja bändi soutaa synkemmissä vesissä, vähemmällä metallilla ja maltillisemmalla funkkauksella.

Maelstrom

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tällä yhtyeellä oli Step One -levyllään (1990) kipakkaa peukkubassoa ja huonot kampaukset. Bändillä oli aika punk-meininki: rivakkaa kitarasahausta ja ärhäkkää laulua, eli ei liiemmin tarttuvuutta tai hyvää funkin fiilistä. Soitannollisesti bändi vetää ihan pätevästi, mutta biisit ovat kyllä jokseenkin tyhjänpäiväisiä. Eikä meiningissä ole hirveästi hurraamista.

Atom Seed

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Brittiläisen koplan ura kesti vain kolmisen vuotta, eikä pitkäsoittoja kirvonnut kuin yksi Get In Line (1990). Bändillä oli toki avainelementit hallussa aina peukkubassoa, synkooppibiittejä ja lirkuttelusta heavy-riffeihin vaihteleva kitara – intomielistä mutta peräti nahkeaa laulua unohtamatta. Meininki Atom Seedillä oli kuitenkin varsin tanakasti etukenoinen, mistä pisteet, vaikka soitannollisesti yhtye vetikin aika roiskivalla tatsilla.

Bonus: Funk metal Suomessa!

Suomessakin osattiin. Yhäti meuhtova metallin outolintu Waltari flirttaili jo 1990-luvun alussa milloin rapin, teknon, etnofolkin tai kuolometallin kanssa mutta myös funk oli sen rakennuspalikoita, erityisesti Monk Punk -debyytillä (1991).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Oululainen Generators ylsi tarttuvalla marimba-riffillä siunatulla Shiny Mama -biisillään kansallisille radioaalloille asti vuonna 1994. Yhtye oli silti ennemminkin funk rockia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sputum oli suomalaisen funk metalin keskeisimpiä bändejä – ja jotakuinkin ainoa. Pienten piirien suosikiksi yltänyt bändi ei saanut tiettävästi aikaan kuin yhden singlen 1992 ja joitakin demonauhoituksia. Niistä kuitenkin ilmenee jämäkkä ote ja kohtuullinen biisinkirjoitustaito – jos sellaiselle funk metalissa tilausta ylipäätään oli. Livesetissään bändi veti Mr Bunglen Girls of Porn -biisiä, ja Kalifornian-serkkujen selväpäisin osasto olikin Sputumin ilmaisun oppikirja.