Diskografiat

Fleetwood Mac – neurooseja ja sinnikkyyttä

FM_penguinslap

Fleetwood Macin Suomen-keikan piti olla tänään. Keikan peruuttaminen käsitellään tässä yhdellä giffillä. Sitten puhutaan musiikista.

”If music be the food of love, then play on.”

Shakespearea yhden parhaimman levynsä nimessä vaatimattomasti lainannut Mick Fleetwood on noudattanut tätä neuvoa. Lukihäiriöisenä syntyneen rumpalin sisua ensin soiton opettelussa ja sitten Fleetwood Macin pyörittämisessä basistikaveri John McVien kanssa jo 46 vuoden ajan on kunnioitettava, olkoon musiikista sitten mitä mieltä hyvänsä. Bändin vastoinkäymiset ovat sen verran tunnettuja.

Fleetwood Macin diskografia ei ole helppo tapaus. Harva bändi pohjautuu rytmisektion jatkuvuudelle ja laulunkirjoittajakeulakuvien vaihtamiselle. Niinpä mielipiteet bändin eri kokoonpanoista ovat yhtä kirjavia kuin sen musiikki. Vähemmässä ovat ne, jotka pitävät miltei kaikesta tuotannosta. Röyhistän juuri rintaani.

Yleensä Fleetwood Macin kolme päävaihetta erotellaan näin:

I Peter Greenin vuodet (1967–1970)

Bluesrukous. John McVie, Danny Kirwan, Mick Fleetwood, Peter Green ja Jeremy Spencer.

Bluesrukous. John McVie, Danny Kirwan, Mick Fleetwood, Peter Green ja Jeremy Spencer.

1960-luvun brittiblueslegenda Peter Green oli niin vaatimaton mies, että nimesi perustamansa bändin Fleetwoodin ja McVien mukaan. Blues Newsinsä lukeneet äijät pitävät vain näistä ajoista ja katsovat kaiken myöhemmän maanpetokseksi. Kitaristi Green otti huonoa happoa, sekosi hieman ja jätti bändin. Ovesta seurasi pian Jeremy Spencer, joka siirtyi Mac-perheestä Jumalan lapset -uskonlahkoon.

II Bob Welchin vuodet (1971–1974)

Suurmenestystä ounastellen. John McVie, Mick Fleetwood, Bob Welch ja Christine McVie.

Suurmenestystä ounastellen. John McVie, Mick Fleetwood, Bob Welch ja Christine McVie.

Tunnetaan myös Fleetwood Macin unohdettuina vuosina. Welchin aikana bändin jäsenet vaihtuivat edelleen tiuhaan: Greenin oppipoika Danny Kirwan esimerkiksi erotettiin huonon käytöksen takia. Welch vei Macin kohtuullisella suosiolla kohti popin, hämyilyn, jazzin ja juurimusiikin yhteistä pistettä apunaan bändiin liittynyt kosketinsoittaja ja basistin vaimo Christine McVie.

III Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin vuodet (1975–)

Kuvateksti: Riidellen rahoiksi. Teemu Markkula tai Lindsey Buckingham, Christine McVie, Mick Fleetwood, John McVie ja Stevie Nicks.]

Riidellen rahoiksi. Teemu Markkula tai Lindsey Buckingham, Christine McVie, Mick Fleetwood, John McVie ja Stevie Nicks.]

Asiat alkoivat luistaa kaupallisesti tämän seurustelevan kalifornialaisduon liityttyä kaikista popmaisimpaan Fleetwood Maciin. Pankki räjähti kokonaan, kun he Rumoursin teon aikana erosivat McVien pariskunnan lailla ja saippuaoopperakonteksti sattumalta vain vauhditti levyn myyntiä. Fleetwood Macin kokoonpanot ilman sekä Buckinghamia että Nicksiä eivät Rumoursin järjettömien myyntilukujen jälkeen ole oikein onnistuneet. Tämän todistavat yritykset vuosilta 1990 ja 1995, jotka molemmat saivat penseän vastaanoton.

Fleetwood Mac on kaikissa muodoissaan pystynyt kanavoimaan nämä tuskailut ja sotkut suoraan musiikkiinsa. Peter Greenin ahdistus kaupallisesta menestyksestä vaihtui Buckinghamin, Nicksin ja Christine McVien toisilleen suuntaamaksi sapeksi. Nämä ihmiset olivat yksinkertaisesti liian rehellisiä sekä lauluissaan että puheissaan. Siksi Fleetwood Mac viiltää ja ravistelee kuulijaa yhä – Englannin luotettavimman rytmisektion sitä tasapainottaessa.

FleetwoodGrafiikka

Kokeile kolmea

Then Play On (1969)

03 - FMPlayAlkuaikojen ylivoimainen albuminäyttö on tässä. Fleetwood Mac ei ole enää jämähtäneen puristinen bluesbändi. Then Play Onin bluesmutaatiot kumpuavat jostain järjettömän syvän kaivon pohjalla viihtyvästä vanhasta sielusta, joka paljastuu Peter Greeniksi. Jokainen hänen soittamansa nuotti on harkittu, mutta jokainen voi myös sinua liikuttaa, jos vain niiden annat.

Closing My Eyes, Showbiz Blues, Before the Beginning… tätä paremmaksi ei valkonaamataideblues pääse. Bändin uusi poika Danny Kirwan paikkaa myös kenttänsä. Coming Your Way voisi olla Greeninkin ässäbiisi, kun taas Kirwanin popimmat vedot (kaihoisa Although the Sun Is Shining) laajentavat bändin maailmankuvaa vielä enemmän. Jeremy Spencerin huumoriplagiaattiosastoa ei tälle albumille päästetty ja hyvä niin.

Fleetwood Mac oli aikanaan Warnerin äänitesiiven selkäranka, mutta se ei ole estänyt puljua kohtelemasta bändin diskografiaa kuin dementoitunutta enoa. Then Play Onin myöhemmät painokset sössittiin ensimmäisen vinyylikierroksen jälkeen osittain uudella biisisisällöllä. Alkuperäinen brittijärjestys julkaistiin uudestaan tämän vuoden elokuussa, vaatimattomat 44 vuotta myöhemmin.

Ero versioiden välillä ei ole merkityksetön. Pisimpään ja parhaiten tunnettu järjestys ruokkii kuvaa kitarasankari Greenistä poistamalla muutaman Kirwanin biisin ja korvaamalla ne Oh Wellillä, tuolla kitararunttauksen ja myös -meditaation klassikolla. Kirwanin debiilisti lällättelevä When You Say oli toki levyn heikoin hetki, mutta miehen Without You ja My Dream taas sen parhaimmistoa. Jos levyjä ostat, osta Rhinon uusi CD, joka sisältää tämän kaiken jättäen Oh Wellin bonukseksi.

On outoa, että Macin johtajana pidettyä Peter Greeniä kuullaan Then Play Onilla vähemmän kuin tämän oppipoikaa. Mutta Green oli avarakatseinen mies, joka tiesi bluespurismin olevan umpikuja. Antamalla Kirwanin popvaikutteille tilaa hän varmisti bändin jatkuvuuden ja teki samalla myönteisen päätöksen bändin ”periaatteiden myymisen” suhteen. Then Play On oli siis ensimmäinen askel kohti Rumoursia, vaikka Greenin pikainen poistuminen rockmarttyyrien hoitokotiin varmistikin sen, että bluesäijät pystyivät näkemään pyhimyksensä täysin puhtaana niin halutessaan.

http://www.youtube.com/watch?v=1q94ArQumF4

Heroes Are Hard to Find (1974)

09 - FMHeroesJotkut pitävät amerikkalaisen Bob Welchin vuosia harharetkinä ja katsovat, että Fleetwood Mac löysi uuden kultakaavan vasta Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin avulla. Näkemys saattaa muuttua, kun kuuntelee itse levyjä. Welch toi bändiin ensimmäisenä piirteitä Amerikan länsirannikon popista, kun taas Christine McVie loi myöhemmillä hiteillä kuultavan perustan jo näinä vuosina. Vuonna 1974 yksityis- ja kiertue-elämässään uupunut Welch teki myös brittibändin tulevaisuuden kannalta tärkeän ratkaisun: muutto Yhdysvaltoihin varmisti sen, että Fleetwood Mac tulisi menestymään ainakin jotenkin, liittyi siihen hänen jälkeensä ketä hyvänsä.

Bob Welch oli bändin rajatieteilijä, joka saattoi laulaa ufotarinoista ja Raamatun legendoista jazzahtavissa popbiiseissään. Heroesilla joukkoon sekoittuu melankolia ja oikealla tavalla purkautuva väsymys, takanaan 25 keikan kuukausitahti samoja sitkeitä naamoja aamulla pukuhuoneen peilistä tuijotellen. Jo kakkosraita Coming Home putoaa peninkulman syvyiseen sumuun jazz-psykedeliallaan. Sieltä noustaan Angelin mahtavilla kitaroilla, mutta tämänkin enkelin ilmestymisestä on sanoissa vain häviävän pieni toivo.

Christine McVie ei koskaan halunnut Fleetwood Macissa kokonaista valokeilaa, vaikka bändi pystyikin pitkään luottamaan siihen, että jokaisella levyllä olisi häneltä aina muutama pophelmi. Heroesilla hän on romanttisimmillaan Come a Little Bit Closerilla, jota paisutetaan viuluilla ja pedal steelillä. Mutta Welchin melankolia tarttuu häneenkin ja kun tämä bändin ikuinen optimisti ryhtyy synkistelemään, alkaa minuakin kylmätä. McVien Bad Loser on bändikumppanin biisejä muistuttava, ehkä entiselle managerille suunnattu tilitys, josta kuulee kuinka hyvin Welchin ja McVien kemiat olivat sekoittuneet jatkuvan keikkailun myötä.

Sitten Welch lyö pöytään Silver Heelsin rasvaisen soulfunkin yllättävän liikuttavine kertosäkeineen. Kun vielä pienemmätkin vedot, kuten She’s Changing Men hurrikaanikantri jäävät kiertämään mielessä, nousee Heroes näiden vuosien aukottomimmaksi teokseksi. Sellaisena sitä ei laajalti pidetä: usein kiinnostunut ohjataan ensin Mystery to Men pariin. Vaan ehkä Fleetwood Mac on aina ollut parhaimmillaan nurkkaan ahdistettuna, kuten tässä. Tuhnuinen äänimaailmakin on Heroesille mitä sopivin.

Kun Bob Welch jättää hyvästit bändille Safe Harbourin fraktaalikitaroilla, jotka viittaavat kunnioittavasti Peter Greenin Albatrossiin ja sulkevat parikin ympyrää, tunnen palan kurkussani. Rest in peace, vanha hämy (1945–2012). Toivottavasti ihmiset huomaavat musiikkisi joskus laajemmin.

(Pari miinuspistettä kuitenkin Mick Fleetwoodia paljastelevasta kyseenalaisesta levynkannesta. Mitä helvettiä?)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rumours (1977)

11 - FMRumoursYli 40 miljoonaa myytyä kappaletta, bändin sisäisten liittojen hajoamisia, riitelyä, kokaiinia, ristiinnaintia. Rumours on järkäle, joka vainoaa tekijöitään edelleen ja ikuisesti.

Paitsi tietenkin Suomessa, jossa Rumours on indiekulttilevy, jonka tekijöillä on vaikeuksia myydä edes Helsingin Nosturia täyteen. Tai näin voisi päätellä tämänvuotisesta Hartwall Areenan keikan suht nopeasta perumisesta.

Kaiken taustalla on Studiobändi Fleetwood Macin synty. Se pitkillä rundeilla telepaattisesti yhteen soittava rockbändi eli vielä muutaman vuoden ajan. Mutta samalla Lindsey Buckingham tiedosti, että biisien studioversiot voivat kiiltää aivan eri lailla kuin keikkavastineensa. Levyä tuottamassa sattui ensimmäistä kertaa olemaan sopivia salaliittolaisia: Ken Caillat ja Richard Dashut. Jokainen soitin- ja laulukerroksen mukaan tulo on läpimietitty, jokainen studion mittari heiluu mikrometrin tarkkuudella.

Kun Stevie Nicksin kaksisointuinen ja teoriassa monotoninen Dreams täyttyy Buckinghamin volyymimanipuloidusta kitarasta, kun Christine McVien kevytfunk You Make Loving Fun löytää kertosäkeissä itsensä lauluharmoniaparatiisista, kun Second Hand Newsin powerpop hyökkää perkussiivisesti ylä-äänikitaran ja rumpusettiin lisätyn tuolin voimalla, on selvää, että Fleetwood Macin kappaleita voi sovittaa enää vain Buckingham. Asenne leviää muuhun bändiin. Christine McVie kertoo Oh Daddyssa hänkin joskus väsyvänsä kaikkeen, jolloin ex-siippa John vastaa järjettömän hienolla, huokaavalla bassolla.

Silotellun pintansa alla (jolla suurin osa levyistä myös myytiin) Rumours paljastaa synkän sydämensä. Etenkin Nicks tuntuu olevan jossain manailun ja katkeruuden välillä: korkealaatuisen b-puoli Silver Springsin levyltä poisjättämisen voi ymmärtää vain sillä, ettei hän pääsisi masentamaan kuulijaa liikaa. Christine McVie seuraa salakavalasti perässä You Make Loving Funissa: vanha puoliso joutuu mukisematta säestämään uudesta rakkaudesta kertovaa biisiä. Ironisesti McVien optimistisin, popein kappale eli Don’t Stop on eniten velkaa Peter Green -ajalle. Komppina on blues shuffle.

Sanat ovat Stevie Nicksin puolella, mutta taktiikkansa on sanoitusten kanssa usein kamppailevalla Buckinghamillakin, joka käyttää pirteää poppia ja happamia sanoja yhdessä. Go Your Own Way vie tyylikeinon mahdollisimman pitkälle, kunnes Buckingham ei enää kitarasoolossa kestä vaan hakkaa soitinta välillä niin, että luulisi punk rockin syntyneen Kaliforniassa samalla hetkellä. Kun tätä seuraa McVien muuten positiivinen mutta kontekstissa äärimmäisen yksinäiseltä kuulostava Songbird, on kontrasti looginen ja hurja. Nicksin Gold Dust Womanissa Buckingham taistelee tämän Yoko Ono -tyylisiä huutoja vastaan kitararepimisillä ja lasin särkemisellä.

Jos tämä on aikuisrockia, niin silloin on määriteltävä aikuisrockin käsite uudestaan: katkerien, liian rehellisten ja keskenkasvuisten ihmisten musiikkia, ei puhtaan kliinistä autoradiokamaa. Lopulta Rumours on huomattavasti lähempänä Patti Smithia ja Joy Divisionia kuin Eaglesia. Popin tärkein taikatemppu on sittenkin synkkyyden vaivaton yhdistäminen optimistiselta vaikuttavaan ulkokuoreen. Varjot täyttävät lopulta jokaisen epätasaisen pinnan levyssä, siirtyen sinne, missä niitä ei odota löytävänsä.

Rumoursilla temppu onnistui täysin. Juuri siksi Fleetwood Mac pystyi omaksumaan kaksoisidentiteetin: myymään 40 miljoonaa levyä ja olemaan silti keskeisenä 2000-luvun indiemusiikin vaikuttajana. Ei taitaisi ihan onnistua esimerkiksi Air Supplyn pehmoilijoilta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lemmen ruokaa – popaika

Kiln House (1970)

04 - FMKilnKiln House ei ole perinteinen siirtymälevy, vaan rivien hätäinen yhteen kasaaminen. Peter Green oli lähtenyt bändistä vain neljä kuukautta ennen julkaisua. Johtajaton Fleetwood Mac ei tällä kertaa tavoittele taivaita vaan jonkinlaista hyvyyttä ja osuu siihen etenkin Danny Kirwanin popboogiebiiseillä Tell Me All the Things You Do ja Jewel Eyed Judy.

Levyn toinen juoni rakentuu Jeremy Spencerin viihdyttävälle juurimusiikkiparodiashowlle, joka oli jo Greenin aikana osa keikkasettiä. Se on pienessä ristiriidassa vakavikko-Kirwanin kanssa ja konsepti toimiikin paremmin Spencerin saman vuoden soololevyllä, jonka taustat Fleetwood Mac myös soitti. Kiln House on kuin pikavisiitti bändin omassa kommuunitalossa: hauska ja lämmin, mutta sydämeen pääsemiseen vaaditaan uuden lähestymisen opettelua.

http://www.youtube.com/watch?v=vFeV5YfWG7U

Future Games (1971)

05 - FMFutureJeremy Spencerin poistuttua Fleetwood Mac sai vainun siitä pehmorockista, jota sen levyillä tulisi aina jonkin verran olemaan. Aluksi harppaus tähän suuntaan tuntuu liian suurelta. Danny Kirwan viljelee lähes kuolontyyniä, jammailulla venyviä biisejään. Future Games toimii kuitenkin syyslevynä, enemmän suloisen laiskuuden kuin melankolian kautta. Esitystavan vuoksi Kirwanin hienostelevat melodiat voivat vaatia aikaa, mutta Woman of a 1000 Years ja kantrahtava Sometimes palkitsevat… lopulta.

Biisivuoronsa saavat ensimmäistä kertaa sekä Bob Welch että varsinaiseksi bändinjäseneksi nyt otettu Christine McVie. Molemmat heittävät ensiksi huti (Lay It All Down ja Show Me a Smile), mutta osuvat toisella. Welchin nimibiisi on viitekehyksen vaihdos siinä missä rautalankainen Albatross oli sitä Peter Greenin Macille. Welch muuntaa Future Gamesin kahdeksan minuutin aikana rakkauslaulusta luontevasti avaruusolioiden visiitin odotukseksi. Se toimii jazzpohjaisen kitaroinnin myötä erinomaisesti ja Beach Boys -tyyliset lauluharmoniat luovat taas uuden yhteyden Rumours-bändiin.

Christine McVie oli noin 30 vuoden ajan bändin luotettavin pilari. Horjumattomaan rytmisektioon itsensä aina lukenut kosketinsoittaja luonnostelee optimistista bluespoppiaan Morning Rainissa. Säkeisiin ”clear as the morning rain, seeing it very plain, we’ve got to start again” tiivistyy suuri osa Fleetwood Macin eetoksesta.

http://www.youtube.com/watch?v=sry2iqYyvZc

Bare Trees (1972)

06 - FMBareSiteet Rumours-aikaan ovat Bare Treesillä kenties vahvimmillaan, joten tätä voi kokeilla, jos Heroes Are Hard to Findin melankoliapillerit eivät maistuneet. Christine McVien täyteläinen aikuispoppis Spare Me a Little of Your Love sopii soittolistalle Don’t Stopin ja Say You Love Men kanssa. Homeward Bound on taas kaikkien kotiin vetäytyvien kansallislaulu. McVie laulaa jo nyt kämpillä ryypiskelystä ja keikkaelämän lopettamisesta, johon menisi kuitenkin vielä 25 vuotta.

Rumours-tyyliselle soittolistalle sujahtaa myös Bob Welchin Sentimental Lady. Myöhemmän tyylin mukaisesti bändi oppii siinä käyttämään kolmea eri laulajaansa ja heidän erojaan tehokkaasti. Tämä yllättävän suora rakkauslaulu saavutti hittiaseman vasta Rumours-Macin tuotettua sen Welchin soolobiisiksi vuosia myöhemmin. Laajemman huomion se olisi ansainnut jo 1972.

Danny Kirwanin viimeiseksi jääneellä levyllä on hänen paras biisimateriaalinsa Fleetwood Macissa. Hän sanoittaa edelleenkin vähän miten sattuu, mutta kiertää tämän parilla instrumentaalilla ja varastamalla Dustin sanat Rupert Brookelta. Dust onkin Kirwanin hapuilevan ohuista pehmoiluista parhain, kun taas vahvalla rockosastolla nimibiisin progefunk nousee ehkä korkeimmalle.

Kirwan todistaa vielä, että mielipide-erot Peter Greenistä pitävien ja Rumours-aikoja suosivien välillä ovat turhia. Sunny Side of Heavenin mahtimelodiassa yhdistyvät sekä Greenin Albatross että myöhempi Kalifornia-pop. Vuosikymmeniä kestäneiden rintamalinjojen hajottaminen ei ole tämän vaikeampaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Penguin (1973)

07 - FMPenguinFleetwood Mac ei ole julkaissut yhtään läpihuonoa levyä. John McVien rakastaman ja bändin maskotiksi muodostuneen lyllertäjän mukaan nimetty äänite ei ole poikkeus. Vaikka bändin sisällä vallitsi pieni kaaos, voi Welchiin ja Christine McViehin silti jotenkin luottaa. Remember Me ja Dissatisfied eivät ole Christinen parhaimpia poppiksia, mutta McVie on ollut jo jonkin aikaa kykenemätön tuomaan bändille yhtään huonoa biisiä. Niin nytkin.

Bob Welch lähinnä fiilistelee Future Gamesin ja Sentimental Ladyn kaltaisten käyntikorttien jälkeen. Revelationin vanhatestamentillinen kevytfunk yltää lähelle samaa tasoa John McVien siivet saaneen basson avulla. Night Watch ja Bright Fire ovat kuitenkin enemmän tuotantojipoille ja mantroille rakentuvaa atmosfääriä.

Levyn heikoimmista vastaa jostain baaritiskiltä bändiin rekrytoitu Dave Walker, joka luikauttaa kaljanlöyhkäistä R&B:tä (I’m a) Road Runner -coverissaan ja lasolilla valeltua folkkia The Derelictissä. Walker jäi bändin historiassa lyhytikäiseksi kuriositeetiksi. Ei ihme, kun kuuntelee näitä Penguinin yleistunnelmaan sopimattomia kaahailuja. Yhtä sisäisesti sekavan ja keskinkertaisuutta lähestyvän albumin Fleetwood Mac teki seuraavaksi vasta 1990-luvulla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mystery to Me (1973)

08 - FMMysteryMystery to Metä suositellaan monessa paikkaa ensimmäiseksi levyksi Bob Welch -ajoilta ikään kuin jonkun automaatiojärjestelmän toimesta. Itse en ole tästä täysin vakuuttunut. Welch joutui kannattelemaan ensimmäistä kertaa valtaosaa albumista ja etenkin kakkospuoli kaipaisi terävämpiä biisejä.

Mutta Mystery tekee myös Penguiniin selvän eron muutamalla huippuhetkellään. Welchin Hypnotizedissa ufomyytit kättelevät hienoja kitarakerroksia ja haihtuvat eetteriin Mick Fleetwoodin tärinäkompin niitä sinne työntäessä. Emerald Eyes takertuu äkkiä tukkaan ja sieltä aivoihin. Keep on Going on sydämeen käyvä feikkisoulhaarukallinen, jonka Welch antoi Christine McVien laulettavaksi. Ei yllättävä veto, olihan Welchin vanha bändi Seven Souls vastuussa myös yhdestä Northern Soul -klassikosta. John McVie bassottelee vielä Miles Awayn levyn yläkategoriaan: vuosien keikkailu näkyy bändissä mielettömänä tiukkuutena.

Fleetwood Macissa ilmenee nyt taipumus sovituksellisiin yksityiskohtiin, joilla muun muassa Christine McVien kantripianoilu Believe Me nousee yllättäviin kliimakseihin. Christine varastaa myös lopetuskappaleellaan kuulijan rakkauden. Why on yhtä pökerryttävä balladihienous kuin Rumoursin Songbird ja samalla McVien toiveikkuutta äärimmillään. Huonon ihmissuhteen keskeltä pelmahtaa lentoon sydän, joka jotenkin onnistuu välttämään kaiken katkeruuden. McVie valitsee vähät sanansa tarkoin, antaen viulujen ja slidekitaran täydentää loput.

”Well, my heart will rise up with the morning sun
and the hurt I feel will simply melt away”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Fleetwood Mac (1975)

10 - FM1975On syyskuu 1975 ja soittimessa on Fleetwood Macin uusi single. Tutunomainen urkugroove täyttää huoneen. Mutta jotain outoa on tapahtumassa. Christine McVie aloittaa lemmenkutsunsa: ”You can take me to paradise…”

…ja akustinen kitara iskee harmonisia ylä-ääniä, kimallellen stereoista aisteihin kuin jääpuikot auringossa, tuoden jotain korvaamatonta biisiin ja maailmaasi. Käyt ostamassa pitkäsoiton ja Monday Morningin lauluharmoniat pureutuvat korviin yhtä kirkkaina ja persoonallisina.

Kitaristi-laulaja Lindsey Buckingham ja laulaja Stevie Nicks olivat saapuneet bändiin. Ja vaikka palapelistä oli jo keskeisiä paloja paikallaan, ne viimeiset osuivat kohdalleen nyt, myös myyntiluvuissa näkyen. Kaksikon korkean biisitason lisäksi heidän vaikutuksensa Christine McViehin oli ilmeinen: rouva kirjoittaa nyt popimmin ja terävämmin, pitäen asemansa bändin järkkymättömänä sydämenä. Over My Head ja Say You Love Me olivat ansaittuja läpimurtohittejä.

Keitä ovat nämä aiemmin Kaliforniassa Buckingham Nicks -duona yrittäneet egoistit? Nicks on ikuinen myöhäisteini-ikäinen ~RüNoTyTTö~, mutta myös Janis Joplinin ja Joni Mitchellin ottotytär, joka osaa luontevasti siirtyä raivokkaasta kurkunrevittelystä herkkään kähinään. Hänen maineensa peruskivet Rhiannon ja Landslide löytyvät täältä: liikuttavina, noiduttuina, arvoituksellisina. Keikoilla hän kerää valtaosan huomiosta itseensä, joskus jopa muiden esittäessä omia biisejään.

Ja Buckingham on avain kaikkeen myöhempään. Hänen kemiansa natsaavat sekä Nicksin että McVien kanssa: jälkimmäisen kanssa syntyi heti jamiduetto World Turning. Jo tässä vaiheessa Buckingham on ymmärtänyt, että Fleetwood Macilla on tulevaisuus studiobändinä. Se kuuluu hänen soitossaan, joka pesiytyy popkappaleen rakoihin. Buckingham on ennen kaikkea sovittajakitaristi, ei sooloilija. Vuonna 1975 hän ymmärtää myös liveversioiden ja studiotuotosten eron. I’m So Afraid kuulostaa levyllä eteeriseltä ja etäiseltä falsettilauluineen kaikkineen, mutta keikalla Buckingham vyöryttää sen yleisön niskaan kuin Neil Young kitarametelinirvanassaan. Ahdistuksen on kuuluttava joka nuotissa. Ja se kuuluu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tusk (1979)

12 - FMTuskAikanaan hämmentänyt, myynnillisesti pettänyt ja salaa kunnioitettu, sekä nykyään arvostettu tuplalevy. Lindsey Buckinghamin masinoima vastine Rumoursin menestykselle on suuri osatekijä tämän kokoonpanon kriitikkosuosiossa.

Sijoitan Tuskin tässä Rumoursia korkeammalle, mutta jälkimmäinen on helpompi ovi käytäväksi. Tusk voi vaatia aikaa juurtua ennen kuin sen kätketyt äänikerrostumat alkavat kaikua mielessä ja biisit tukea toisiaan. Tai näin minulle kävi yli kymmenen vuotta sitten.

Christine McVie aloittaa Over & Overilla, suloisen väsyneellä masennuspaukulla. Tutut värähtävät lauluharmoniat jaksavat nostaa biisiä vasta sen lopussa. Odotat perään jotain piristävää ja mukavan harmonista.

Mutta Buckingham hyppää kanssasi samantien kahdeksannesta kerroksesta asfalttiin The Ledgen rockabillyrätinällä. Sen lauluosuudet tulevat jostain kämppäsi alta ja revit lattialautoja kuumeisesti, jotta saisit asiasta selkoa. Löydät vain hydrakäärmeen, joka harmonisoi itsensä kanssa sinua pilkaten: ”You’re never gonna make it, baby”.

Joku juoni alkaa hahmottua, kun Buckinghamin Save Me a Placen ja Walk a Thin Linen Beach Boys -harmonioiden keskeltä voi nähdä esimerkiksi orastavaa amerikkalaisen vaihtoehtorockin slacker-asennetta. Talking Headsista ja The Clashista innostunut Buckingham ei ainoastaan kirjoita musiikkihistoriaa uudestaan, vaan kurkottaa myös tulevaan.

Tusk kurkottaa sinne olemalla samalla vastareaktio Rumoursille. Levyn pääarkkitehti vahvistaa bändiä uusilla aineksilla ja paradoksaalisesti paljastaa bändinsä samalla haavoittuvaisempana kuin koskaan ennen. Tusk kestää monenlaistakin kuuntelua, mutta olen mieltynyt siihen myös krapulalevynä. Silloin sen hermosäikeet ovat paljaimmillaan, silloin sen tunneskaalan vasta tajuaa.

Stevie Nicksin Sara on Buckinghamin käsissä puhdasta dreampopia kitaraseitteihin kudottuna, lauluharmoniameren päällä. Kyyneleet alkavat valua hallitsemattomasti, mutta ne muuttuvat kihiseväksi raivoksi, kun Buckingham paiskaa perään What Makes You Think You’re the Onen yhdistelmän huutoterapiassa käynyttä John Lennonia ja punkia. Mick Fleetwoodin rumpukädet on korvattu moukareilla. Tusk on tunteiden purkuriitti vailla vertaa.

Rumoursista irtautumisen tarve valkenee muullekin bändille. Sisters of the Moonissa Nicks laulaa omasta keikkapersoonastaan ja sitä ruokkivasta yleisöstä kuin ulkopuolisena. Angelissa hän vahvistaa sielunsisaruuttaan Patti Smithiin. Mutta Buckingham on taas usean vuoden muita edellä, kun Not That Funny luo kuvan kitaristiksi ryhtyneestä Jackson Pollockista, joka kaatelee melupätkiä ja feedbackia toistensa päälle tuubeista kuin tauluaan lattialla roiskisi, Buckinghamin karjuessa päälle kuin uhmaikäinen pikkulapsi. Sonic Youthin jäsenet kuuntelevat ja hymyilevät.

Tuskin epätavallisin siirto on sen kolmospuolella. Christine McVie, josta emme ole kuulleet yhdeksään biisiin, palaa synkempänä kuin koskaan. Ehkä, koska hänen mukanaan on menneisyyden haamuja. Brown Eyes on epäilevän sumentunut takautuma Bob Welchin vuosilta, jota Buckinghamin kitaralaskokset hyväilevät. Lopun häiveessä tutunoloinen kitara liittyy mukaan. Onko se…? Kyllä. Peter Green. Kurimus syvenee, kun McVien Never Make Me Cry toteutetaan kitarahuminoilla ja lo-fi-äänityksellä. Kuin enkeliltä leikattaisiin siivet.

Pelastajana toimii yllättäen Buckingham. I Know I’m Not Wrong käyttää samaa väliosaa kuin Not That Funny, muuntaen lapsen kiukun vapauden ja viattomuuden tunteeksi. Loppulevy onkin vähemmän raskas: McVie on taas piristynyt, Nicksin Beautiful Child toteaa pakahduttavasti, että asioista on joskus luovuttava ja Buckingham myöntää viimein, että kokemusta eivät kaikki kuulijat tule ymmärtämään (”But no one was listening, I walk a thin line”).

Ei unohdeta nimibiisiä. Sen stadionilla kaikuvat torvet muistuttavat Brian Enon ambienssikokeiluista. Riffit ja afrikkalainen rumpuluuppi eivät ole kaukana tanssittavasta postpunkista. Sitten rumpubreikki räjähtää ja helvetin portit aukeavat: ”Real savage-like!” Moninkertaiset Buckinghamit kirkuvat ja kähisevät esille kaiken vainoharhansa. Mieleen tulee kuva pyromaanista, joka on juuri sytyttämäisillään liekkimeren koko hippiajan musiikkiperinteen ylle.

Näin ehkä kävikin. Levyteollisuus eli vuonna 1979 verraten heikkoja aikoja ja jo tuolloin 13 miljoonaa myyneen Rumoursin seuraajasta toivottiin sille pelastajaa. Fleetwood Mac vastasi vahvoilla argumenteilla:

1) Te ette omista meitä. Tältä sisäisesti sekaisen ja riitelevän bändin musiikki oikeasti kuulostaa. Näin rikkinäisiä me olemme. Ottakaa tai jättäkää.

2) Herätkää, vanhat siat. Tätä musiikissa tapahtuu tällä hetkellä. Ja tätä siinä tulee tapahtumaan. Sinä päivänä, kun myytte levyjä enää vain pienen murto-osan siitä mitä nyt, tulette sen tajuamaan.

Buckinghamin metodit antoivat tästä osviittaa. Hän äänitti huomattavan osan 1,4 miljoonaa taalaa maksaneesta levystä yksin kotonaan. Rumpuina olivat kenkälaatikot, kaiku otettiin kylpyhuoneesta. Jättibändin sisälle oli pesiytynyt makuuhuoneindiebändi, kuin enteenä siitä miten musiikkia nykyään pääasiassa äänitetään.

Tusk on kaikista maailman isojen bändien julkaisemista levyistä se tärkein. Ja tulee aina olemaan. Näin uskon.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mirage (1982)

13 - FMMirageMusiikkibisnestä ei muuteta yhdellä levylausumalla. Tarina jatkuu perinteisesti niin, että Tusk-terrorismin jälkeen bändin egoistit Buckingham, Fleetwood ja Nicks purkivat rönsyilynsä soololevyihin. Sitten Big Mac joutuisi tekemään yhdessä sen ”Rumours II:n”, jonka Tuskin piti oleman.

Miragekin alkaa vaikuttaa tätä kiinnostavammalta, kun yrittää kuulostella miten Lindsey Buckingham kätkee vastarintansa. Omissa biiseissään hän tuntuu nostalgisoivan 1950-lukua, mutta kuviot sotkeutuvat vääristetyillä, mekaanisesti muunnelluilla harmonioilla. Retroilua Laurie Andersonin O Supermanin maustamana siis. Book of Love on harvinaisen aggressiivinen doowopballadi ja Eyes of the World potentiaalinen rockanthem, joka tungetaan tahallaan Tusk-filtterin läpi. Vastarinnassa on myös huono puolensa, kun Buckingham jättää parhaimman biisinsä Goodbye Angelin pois levyltä. Se olisi sopinut Oh Diane -balladilänkyttelyn tilalle.

Christine McVie on aina sydämellisissä viboissa. Only Over You sopii täydellisen punakirjoisen auringonlaskun taustalle silloin kun drinkit on juotu ja oman kumppanin käsi kädessä. Wish You Were Here pistää melkein Songbirdistä paremmaksi. Ylitse näiden on kuitenkin Hold Me, jonka kertosäettä Buckingham liekittää kirkumisilla, lauluäänimuunteluilla ja kitaranakuttelulla. Tuloksena levyn isoin hitti.

Stevie Nicksiä kiinnostaa enemmän oma sooloura, mutta tässä biisit ovat silti nicksmäisen nyrjähtäneitä. Straight Back on hieno variaatio Sisters of the Moonista ja That’s Alright eteerinen kantrituotos, joka löytyi Buckingham Nicks -duon arkistosta. Ja sitten Gypsy: Buckinghamin ja Rumours-tuottajien hienoimman hionnan saanut arvokivi, jossa Nicks muistelee viattomampia vaeltajapäiviään ja kiipeää lauluhurmioon. Parempaa ei Nicks enää urallaan saisi aikaiseksi.

Tasoonsa nähden Miragea moititaan ajoittain suotta. Näin hyvää jäähdyttelyä tai jatko-osaa ei moneltakaan bändiltä synny.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tango in the Night (1987)

14 - FMTangoFleetwood Macin 1980-luvulle sopeutuminen tapahtui jo soololevyillä, mutta Tango in the Night oli silti hyvin vaivaton taidesyntikkapopin haltuunotto. Lindsey Buckinghamin kitarointi on täynnä lyhyitä diskanttihyökkäyksiä, joten tämä kasarin ominaispiirre oli hänellä hallussa jo 1975. Buckingham kuulosteli taas valtavirran ulkopuolisia suuntauksia: Tangon ihmisäänimuuntelut saivat vaikutteensa Laurie Andersonilta ja loistelias single Big Love mukailee hieman Kate Bushin Running Up That Hilliä.

Päähittipotin korjasi jälleen Christine McVie, joka teki Little Liesilla mahdottomia ja loi Rumours-kokoonpanon kanssa singlen, joka kelpasi viimein suomalaisillekin. Laulumelodian alku onkin yhteneväinen Kolmatta linjaa takaisin -iskelmän kanssa. Sovituksen varjoharmoniat ja Buckinghamin kiinalaisen pentatonisen skaalan viljely ovat juuri sopivaa eksotiikkaa. McVien rutiininomaisessa Everywheressä Buckingham kehittelee orastavaa ”kitara perkussiona” -ideaansa, kun se ja sekvensserit rätisevät täsmällisesti yhdessä kuin tuhat soittorasiaa.

Heikommin menee Stevie Nicksillä, joka osallistui Tangon levytykseen vain muutaman viikon ajan. Raastavammaksi muuttunut lauluääni vie Seven Wondersin vielä hittisfääreihin. Mutta Welcome to the Room… Sara hortoilee tyhjän päällä ja olisi saanut jäädä syntypaikkaansa päihdevieroitusklinikalle. Nicks kuokkii levyllä jokseenkin tarpeettomasti, koska myöhään lisätyt biisinsä johtivat Buckinghamin erinomaisten You and I Part I:n ja Down Endless Streetin b-puoliksi alentamiseen.

Tango onkin Buckinghamin sooloprojekti, jonka Fleetwood Mac omi itselleen. Sen ääritarkkuudella veistetty soundi kertoo myös yksinäisestä arkkitehdistään vainoharhoineen ja vanhoine kaunoineen. Kun nimibiisin hiljaiset harput vaihtuvat jo vuonna 1975 kuultuun I’m So Afraidin sointukuvioon ja Buckingham ampuu väkivaltaisen soolon, voi kuvitella Bel Airissa sijaitsevan poikamiesboksin lasiseinien murskaantuvan hidastettuna.

Levyn jälkeen Lindsey Buckingham jätti Fleetwood Macin ennen menestyksekästä maailmankiertuetta. Ja vaikka itseään kiduttavia miesmurjottajia (muistakaamme myös Peter Greeniä) on tässä tarinassa pönkitetty jo epäterveellisesti, on Fleetwood Mac paljon tavallisempi keskitien popbändi ilman Buckinghamia.

Buckinghamin ansioksi on luettava se, että hän käsitteli lopulta pahimmat ongelmansa, mutta palaa tähän tarinaan yhtä pakkomielteisenä musiikillisena toisinajattelijana kuin ennenkin. Ja sellaisena hänet haluammekin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Say You Will (2003)

17 - FMWillThe Dance -livelevy (1997) dokumentoi Rumours-kolmikon yhteenpaluun. Sen jälkeen Christine McVie ei jaksanut lavoilla enää hytkyä, vaan eläköityi Englantiin. Päätös on pitänyt lukuun ottamatta tämänvuotisia lyhyitä vierailuja Fleetwood Macin Lontoon-keikoilla.

Bändin vakauttavan tekijän puuttuessa Lindsey Buckingham ja Stevie Nicks kompensoivat tätä muutamalla täsmäaikuisradiobiisillä. Muuten 76 minuutin Say You Will rönsyilee, kuten vanhan ajan tuplalevyn kuuluu, mutta Tuskin mielipuolinen sisäinen logiikka jää kauas ja pituus on täten lievä rasite. Levy paljastaa liitoskohtansa liian herkästi: selkärankana on taas Buckinghamin soololevy, jo vuodesta 1995 työstetty Gift of Screws. Sen biisit eivät sovi aivan vaivatta yhteen entisen lauluäänensä jämiä käyttävän Nicksin kanssa.

Mutta millaista meininkiä täältä löytyykään! Buckinghamin Murrow Turning Over in His Grave halveksuu massamediaa kitaroiden kimpoillessa kuin teollisuussekoittimessa. Come on painostavaa päänsisäistä vuoropuhelua, jossa kolmen eri lauluäänen stereovedenkuvajainen rikotaan teräskuulalla. Entä Mirandan mehiläisen lailla pörräävä väliosa tai Say Goodbyen henkäysmäinen suru…

Buckingham onnistuu myös Nicksin materiaalin kiillottamisessa: Thrown Down rekonstruoi Gypsyn niin hyvin kuin on mahdollista, Everybody Finds Out nousee kasarikliimaksiin ja Goodbye Baby on kaapin pohjalta löytynyt rakas, unohtamasi soittorasia. Bassomestari John McVie kannattelee Smile at Youn sovitusta taidoistaan mitään 36 vuoden aikana menettäneenä. Mutta tämä on taasen Buckinghamin show. Red Rover on Tango in the Nightin aikana hahmoteltua ”kitara perkussiona” -konseptia äärimmillään: lapsuuden leikkihurmos Steve Reichin minimalismihengen kautta kanavoituna, pirullista poppia mitä elinvoimaisimpana. Say You Willin kannessa ei todellakaan tarvita veteraanibändi-varoitustarraa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mac-julkaisumaailma on ollut hiljainen riitoja (yllätys!) sisältäneen Say You Willin äänityksen jälkeen, tämänvuotista EP:tä lukuun ottamatta. Välissä ilmestyi ahkeraksi vanhoilla päivillään ruvenneen Buckinghamin ja väsähtäneen oloisen Nicksin soololevyjä. Mick Fleetwood on tänä vuonna puhunut yhden, viimeisen albumin äänittämisestä. Sitä toivoessa.

Leipä pöytään – popajan jämät

Behind the Mask (1990)

15 - FMMaskElämää Lindsey Buckinghamin jälkeen toki o,n ja Behind the Maskia on tylytetty liikaa. Se ei kuitenkaan jaksa paljoa keskitasoa korkeammalle ja on osasyynä Fleetwood Macin muuttumiseen hitintakojasta pelkäksi nostalgiabändiksi.

Buckinghamin korvasivat sessiokitaristi Rick Vito ja Fleetwood Macin soololevyillä aiemmin soitellut Billy Burnette. Molemmat yrittävät jotain pientä kokeellista, joskin vähemmän kuin edeltäjänsä. In the Back of My Mindin stadionpsykedelia toimii käytännössä hyvin. Hard Feelingsin Beatles-pastissi on taas mitä turhinta. Kun herrat esittävät levyn puolivälissä kevyen rockabillyn nimeltään When the Sun Goes Down ja vaikuttavat rentoutuvan siinä enemmän kuin muualla, on selvää, etteivät heidän rootsinsa ole aikuispopissa.

Maineen suojelu jää Christine McVielle. Save Me ja Skies the Limit eivät jää aiemmista biiseistä jälkeen kuin äänimaailmaltaan: tuottaja Greg Ladanyi saakoon moitteet Maskin tukkoon tungetuista, nuhapöhnäisistä soundeista. Nimiraita vanhalle vainolaiselle osoitettuine manauksineen on taas mitä ihaninta synkistelevää McVietä. Stevie Nicksin lyhyet biisit tuntuvat poissaolevilta, mutta Mike Campbellin (mm. Don Henleyn The Boys of Summer) kanssa tehdystä Freedomista löytyy vielä kipinää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Time (1995)

16 - FMTimeKenellekään ei 1990-luvun alussa tuntunut olevan selvää, keitä Fleetwood Maciin kuuluu. Fleetwood ja John McVie päättivät lopulta aloittaa miltei tyhjästä keikkailemalla Billy Burnetten, Trafficissa 1960-luvulla soittaneen Dave Masonin ja sielukkaasti murisevan Bekka Bramlettin kanssa. Stevie Nicks oli ottanut hatkat ja Christine McVietä kiinnosti enää levyttäminen. Kaiken huipuksi Time julkaistiin kuukausi sen jälkeen, kun kiertue oli jo loppunut ja bändi taas hajonnut.

Time on kahden tai kolmen eri bändin muodostama sekasotku. Christine McVien kappaleiden äänitykseen ei muualla levyllä soittaneista osallistunut kuin alati läsnä oleva rytmisektio. Burnette ja Bramlett tekevät McVien poppisten kanssa riitelevää kantria ja Mason pieraisee aivoistaan halvan kasariurheilutreenimontaasin nimeltään Blow by Blow. These Strange Timesissa Mick Fleetwood luulee olevansa Shakespeare, Yello ja Nightwish samassa ruumiissa. Herää kysymys, miksi rumpalin piti edes yrittää tämän ylivakavan audiometarunon tekemistä.

Viimeistä kertaa bändiä kannattelee Christine McVie: ainoa syy sille, miksi tämä albumi saattaisi Rumoursista pitävää kiinnostaa. McVie on avoimesti lähtötunnelmissa ja se kuuluu sekä Sooner or Laterin viipyilevässä melankoliassa että Nights in Estorilin romanttisissa muisteluissa. All Over Again on mitä osuvin hyvästijättö bändille. Puhtaasti sydämestä tuleva, pitkään tuntuva halaus, joka jättää Timesta paremman jälkimaun kuin se ansaitsee.

”Cause in spite of the heartaches
And troubles in love
I’d do it all over again”

http://www.youtube.com/watch?v=Y–ZqN7nKAc

Blyysit läikyy

Fleetwood Mac (1968)

01- FM1967Tiedän kyllä, että Peter Greenin Fleetwood Mac oli osittain vastuussa Suomessakin 1960-luvun lopulla levinneestä bluesharrastuksesta. Mutta sen kahta ensimmäistä albumia eivät silti tarvitse kuin paatuneimmat bluespuristit. Muut voivat mennä suoraan Amerikan alkulähteille sen sijaan, että sietäisivät britti-imitaatioita. Debyytin pieneksi eduksi on kuitenkin luettava usean eri bluesgenren yrittäminen. Jalustalle nousee I Loved Another Woman, jonka Green tekaisi pian uudestaan Black Magic Womanina. Vaan se toimii paremmin tässä: hiljaisena, katuvaisena ja nurkkaan vetäytyneenä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mr. Wonderful (1968)

02 - FMWonderfulHeroes Are Hard to Findin tapaan erittäin alastoman ja arveluttavan Mick Fleetwoodin kanteensa laittanut kakkosalbumi iskee valitettavasti puristipuukon syvemmälle haavaan. Autenttisuutta jahtaava huono äänitys menettelisi vielä, mutta kun Jeremy Spencer ryhtyy Sepi Kumpulaisen tapaiseksi minimalistiksi ja aloittaa peräti neljä biisiä samalla läpikalutulla Dust My Broom -bluesriffillä, läppäisee genreä arvostava kuulijakin facepalmin. Jotain pientä kannattaa ehkä pelastaa, kuten Peter Greenin murjotus Love That Burns.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Nopeasti kyhätyistä varhaisalbumeista suoraan Then Play Oniin siirtyminen jättää Greenin Macin tarinan vajaaksi. Mr. Wonderfulin julkaisun aikaan bändi oli jo hylkäämässä perinteistä bluesia singleillään. Ainakin Need Your Love So Bad, Presidentti-kahvin kanssa maistuva Albatross, pohjattoman suruinen Man of the World ja rahapirun riivaama The Green Manalishi ovat pakollisia YouTubeteltavia. Oh Welliä luonnollisestikaan unohtamatta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Jos Fleetwood Macia on kaikki, jossa sekä Mick Fleetwood että John McVie soittavat, niin kai sitä on myös Warren Zevonin Werewolves of London…?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!