Elokuu – Hääväki saapuu

EMI

Elokuu: Juno, Nopsajalka ja Jonas.

Suomalaisen rytmimusiikin supertrio esittelee ”cityhumpan” ja tähtää suurimman mahdollisen yleisön sydämiin.

Tämä on Suomi keväällä 2012: istun jyväskyläläisessä perseenheilutusdiskossa, kun deejii laittaa tulemaan Elokuun ensisinglen Soutaa huopaa. Heti tanssilattia täyttyy kymmenistä tytöistä, jotka tekevät soutuliikettä kappaleen kepeän humppakompin tahtiin.

Olen myös kuullut kolmevitosen päiväkännääjän laulavan biisiä Piritorin S-Marketin hyllyjen välissä. Tällaiset havainnot taitavat kertoa kappaleen hittistatuksesta paljon enemmän kuin latauslistasijoitukset.

Ei Soutaa huopaa -rallin suosiota nyt ihmetellä tarvitse. Kappale on särmättömällä tavalla tarttuva, ja sen teksti käsittelee ikuisuusaihetta, epävakaata ihmissuhdetilannetta. Kiinnostavaa on se, miten eri tavalla megahitit eri aikoina paketoidaan. Esimerkiksi 1980-luvun puolivälissä jätkien kuului käyttää meikkiä, hiuslakkaa ja syntetisaattorisoundeja vapaalla kädellä. Tämän hetken esteettiset arvostukset ovat tavallaan toisessa ääripäässä. Yleisö tuntuu kaipaavan vaikutelmaa luonnollisuudesta, orgaanisuudesta, puhtaudesta. Akustisia soittimia ja perinteiden arvostusta. Ei syntisiä öisiä katuja, vaan kesäyön rauhaa luonnon helmassa. Kansallisromantiikkaa.

Niinpä Elokuun hittibiisin videossa laulaja Nopsajalka, räppäri Juno ja tuottaja Jonas W. Karlsson leikkivät jonkinlaisia Solar Films -fantasian alahärmäläisiä renkipoikia ja hengailevat Akseli Gallen-Kallelan unelmanaiselta näyttävän eteerisen pitkätukan seurassa. Juno poseeraa myös variksenpelättinä, mikä onkin videossa kiinnostavinta. Mitä biisiin tulee, sinänsä tavanomainen parisuhdetarina on maisemoitu jonnekin vertauskuvalliselle järvenselälle, sillä onhan se peruskaksiota romanttisempi ympäristö. Sävellys on hyvä, mutta esillepanossa on vaikea olla haistamatta laskelmointia.

Koko albumin mitalla tämä luomufantasian huvipuistossa temmeltäminen on vielä paljon rasittavampaa. Elokuu-miehet ovat olleet median myötävaikutuksella lanseeraamassa ”cityhumpan” käsitettä, joka on paljastava. Yletön haitareiden ja kaihoisien iskelmämelodioiden käyttö ei tee tästä musiikista yhtään vähemmän kaupunkilaista. Vain kaupunkilaiset tekevät luonnonmukaisuudesta numeron. Jyväskyläkin on kaupunki, ja sen keskustasta poistuttaessa ja Kotiteollisuus taitavat edelleen olla suomireggaeta suositumpaa nuorisomusiikkia.

Elokuu taas sijoittuu turhankin vaivattomasti siihen We Love Helsinki -viitekehykseen. Erityisen raivostuttava kappale on seuraavaksi singleksi merkattu Saatilla, joka yrittää epätoivon vimmalla valloittaa Vallilan ja Arabian tyttöjen sydämet. Tuuli tarttuu hameenhelmaan kesäyönä Lammassaaren pitkospuilla, jätkä lausuu vähän runoja ja vertaa maisemaa, kuinka ollakaan, Suomi-filmiin. Sitten otetaan tyttö syliin ja suudellaan kaulaa. Enpä muista, että päälleni olisi koskaan kaadettu Hakaniemen hallista ostettua luomukarhunvatukkalimonadia näin antaumuksella ja kaksin käsin. Romantiikka on mahtava juttu, mutta hampaat irvessä makeileminen ei ole romanttista.

Paitsi että kyllähän se monen mielestä taitaa olla, ja Saatilla on sekin vaivattoman tarttuva kappale, josta tulee epäilemättä hitti.

Ja nillitettävää riittää. Kullankaivaja on rennon haaveellisessa kepeydessään levyn parhaita iskelmiä, mutta on vaikea tykätä tuon nimisestä kappaleesta, jossa lauletaan: ”Mis on mun kultani, kiharapää?”

Treffeillä on täysin käsittämätön esitys: juustoisen taustan päällä mimmit kertovat Cosmopolitanista luettuja näkemyksiään parisuhteesta ja rakkaudesta. Legendaariset Levikset on ilmeisesti omistettu hyvälle perseelle. No, se on ainakin vähemmän imelää kuin muualla harrastettu juhannuskoivujen halailu. Biisi on verenpainetta nostava renkutus siltikin. Happamia marjoja voisi olla Kluuvin kauppahallin mainoslaulu: siinä kaivataan feikattujen tunteiden sijaan aitoja, eli ei pakastemarjoja, vaan tuoreita.

Minkä tahansa näistä rikoksista voisi yksinään antaa helposti anteeksi, mutta Hääväki saapuu -levystä syntyvä kokonaisvaikutelma ottaa voimille. Siirappia se on luomusiirappikin, ja tässä sitä on tarjolla ihan yhtä paljon kuin jonkin Jari Sillanpään albumilla. Jos tyttöjuttujen lepertelyn seassa olisi edes pari biisiä jostain muusta aiheesta, tai jos niissä tyttöjutuissa olisi edes jonkinlaista tosielämän kiemuraisuutta – tai vastaavasti hieman vähemmän ilmeisiä fantasioita – saattaisi Elokuun helposti sulava iskelmäreggaepoljento toimia ihan kivana kesämusiikkina. Nyt se vain kiusaannuttaa ja kuulostaa opportunistiselta.

Pikavoittojen tavoittelun vaikutelmaa lisää sekin, että levyn alle 40 minuuttiin mahtuvasta kymmenestä kappaleesta suunnilleen puolet on millä tahansa mittapuulla täytettä.

Hittisinglen ohella parasta Elokuuta on albumin viimeinen ja pisin biisi Perillä ennen pimeää, joka on sävellyksenä vähemmän muottiin ahdettu ja tunnelmaltaan sopivasti melankolinen.

35 Hääväki saapuu on lievästi puolivillainen ja suunnattoman ärsyttävä täsmätuote, joka toimii sentään paljon puhuvana ajankuvana. Tekijöiden on syytä toivoa, että jälkipolvet muistavat heidät jostain muusta kuin tästä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!