Elliott Smith, surumielinen esikuva

Elliott Smith teki elämänsä aikana viisi albumia. Kuudes jäi kesken.

Syksynä 2008 asuin Amsterdamissa. Joskus istuin opiskelija-asunnoksi muunnetussa laivakontissa, join teetä tai punaviiniä ja kuuntelin musiikkia, jota joku oli minulle aiemmin suositellut kuuntelemiseen kehottavin saatesanoin.

Sellaista oli muun muassa Elliott Smithin musiikki. Mutta silloin en tiennyt Elliott Smithistä mitään, ja sitä yhtä levyäkin, Either/Oria, kuuntelin vähän puolella korvalla. Ihan hyvältä se kyllä niinkin kuulosti.

Vaadittiin silti vielä yksi vuosi. Sitten kuulin Waltz #2:n.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuuntele Waltz #2.

Rakastuin Elliott Smithiin. En ollut koskaan sanottavammin perustanut mistään akustisesta enkä liioin laulaja-lauluntekijämusiikista, mutta Elliott kuulostikin joltain muulta. Niin muulta, että tuntuu melkein välttämättömältä kutsua häntä pelkällä etunimellä. Lauluäänessä oli voimapopin kaiku ja lauluissa raastavuutta ja umpisurullisuutta.

Tavallaan olisin voinut kuunnella Elliottia silloin, kun Elliott kuoli, vuonna 2003, mutta 19-vuotias minä ei tiennyt Elliottista. Elliott olisi ihan hyvin voinut olla minulle sukupolvikokemus, mutta ei ollut. Sen sijaan hän oli minulle merkittävä kokemus syksyllä 2009. Ostin nopeasti hänen kaikki levynsä. Opettelin soittamaan kitaraa vähän kohtalaisemmin ja innostuin muistakin soittimista.

Elliott nimittäin tykkäsi soittaa. Kitaran, pianon ja basson taitamista puidessa saattaa helposti unohtua, että Elliott oli myös oiva rumpali. Ei välttämättä virtuoosimainen, mutta laulujensa hengen mukainen. Tästä häntä on ylistänyt myös Wilcon rummunlyöjä Glenn Kotche, jota haastateltiin Benjamin Nugentin kirjoittamassa sinänsä pintapuolisessa elämäkerrassa Elliott Smith and the Big Nothing (2004).

Hyvä esimerkki Elliottin taidosta soittaa rumpuja on The Ballad of Big Nothing.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuuntele The Ballad of Big Nothing.

Elliott Smith äänitti ensimmäisen levynsä Roman Candle (1994) portlandilaisen talon kellarissa neliraiturilla, ja samalta kuulostaa huumeviittausten täyttämä synkkä ja akustispunkhenkinen kakkoslevy (Elliott Smith, 1995). Nuo kaksi levyä nostivat Elliottin kulttimaineeseen.

Kun kävin Portlandissa keväällä 2010, minunkin teki mieli kierrellä paikoissa, joihin Elliott lauluissaan viittaa. Kuljin (sinänsä erittäin merkityksetöntä) Division Street -katua, koska se mainitaan Either/Orin Punch & Judy -kappaleessa. Portlandissa sijaitsee myös paikka, jossa jäädään linja-auton kyydistä kakkoslevyn avaavassa Needle in the Hayssa: 6th Avenuen ja Powell Boulevardin risteys.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuuntele Needle in the Hay.

Elliott Smithin surullisuutta ei voi ainakaan hänen laulujensa perusteella kiistää. Ne laulut kuuluvat syksyyn ja talveen, ja keväisin pitää jo kuunnella muuta.

Mutta kun miltei kaikki muut Elliottin laulut ovat kevyimmilläänkin haikeita, yksi poikkeus kuulostaa sitäkin uskomattomammalta. Juuri siksi Say Yes on kaikista Elliottin lauluista erityisin. Se on onnellinen, seesteinen ja optimistinen. Se on myös vilpitön, aito ja kaunis, ensi riveistään alkaen.

”I’m in love with the world
through the eyes of a girl
who’s still around the morning after”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuuntele Say Yes.

Elliott Smith ehti julkaista elinaikanaan viisi levyä. Kuudennen tekeminen oli hyvässä vauhdissa, mutta From a Basement on the Hill ilmestyi vasta Elliottin kuoleman jälkeen. Levy sisältää useita viittauksia itsemurhaan.

Se, oliko Elliottin kuolema itsemurha, on kuitenkin yhä selvittämättä. Hän kuoli 34-vuotiaana kahteen rintakehäänsä saamaansa veitseniskuun Los Angelesin -kodissaan, jossa myös hänen tyttöystävänsä Jennifer Chiba kuoleman hetkellä oli.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuuntele The Biggest Lie.