Don’t You (Forget About Me) – parhaat musiikkielokuvat, jotka aika unohti

Kaikki muistavat Oscarien tähtisateessa kylvetetyn Dreamgirlsin, Eminemin tähdittämän 8 Milen ja karheanraikkaan The Commitmentsin. Näiden lisäksi on kuitenkin olemassa musiikkielokuvia, jotka aika (ja yleisö) on syystä tai toisesta enimmäkseen unohtanut.

Koska Nuorgam on vankka tasa-arvon kannattaja ja syrjinnän vastustaja, päätimme nostaa framille parhaat musiikkielokuvat, jotka ovat painuneet unholaan. Viime viikolla loppuneen Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin kunniaksi (ja, okei, helpottaaksemme omaa urakkaamme) keskityimme festivaalin toimintavuosina eli vuoden 1987 jälkeen ensi-iltansa saaneisiin kuviin. Dokumentit ja musikaalit säästimme kuitenkin toiseen kertaan.

Pidemmittä puheitta: 5 + 1 musiikkielokuvaa, jotka aika unohti, olkaa hyvä.

5. Still Crazy (1998)

Anteeksi mikä?
Sympaattinen, railakas ja vähän nähty brittikomedia fiktiivisestä hard rock -bändistä nimeltä Strange Fruit, joka lähtee tukevasti keski-ikäistyneenä reunion-keikoille arvattavin seurauksin.

Keitä on mukana?
Bändiä näyttelee varsinainen saarivaltakunnan koomikkojen Kuka Kukin On Bill Connollysta Timothy Spalliin. Yhtyeen keulakuvana patsastelevaa David Coverdale -kloonia puolestaan esittää Surreyn lahja maailmalle, Bill Nighy. Ylittämätön Nighy riemastutti has been -rockarin roolissa myös Rakkautta vain -söpöstelyssä.

Miksi se pitäisi muistaa?
Kertomuksessa miesmenopaussin kanssa tuskailevien rockarien viimeisestä yrityksestä saavuttaa suosiota tavoitetaan lämminhenkisesti ja terävästi sekä tilanteen karvaansuloinen pateettisuus että huumori. Ja siksi että, Bill Nighy on nero.

Kenen kannattaa katsoa?
Saxon-fanien, vanhoilla päivillään taivaita tavoittelevien, rispaantuneen brittiäijäkarisman ystävien.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4. Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990)

Anteeksi mikä?
Pulttibois-sarjassa debytoineen Trio Erektus -bändin kaksikko (kyllä, luitte oikein) ottaa lopputilin työmaakahvion keittiöstä, saa soittopestin huoltoasemalta ja joutuu pakosalle gangstereilta.

Keitä on mukana?
Tietenkin Rampea ja Naukkista ”näyttelevät” huonon huumorin vaikean lajityypin taiturit Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala. Mukana vilahtavat myös suomalaisäijyyden herkkinä tulkkeina tunnetut Eskot Nikkari ja Hukkanen.

Miksi se pitäisi muistaa?
Aiemmin suomalaisen tv-huumorin klassikoissa mukana olleet Petelius ja Kalliala omaksuivat tässä vaiheessa uraansa ns. Spede-metodin: proverbiaalinen paska pakettiin ja rahat pois (kuten Manitbois-sarjan nimikin kertoi). Siitä syntyi varhaisiin Spede-leffoihin verrattavaa kökköhuumorin juhlaa, jonka komedia-arvoa vain lisäsi se, että tekijät tiesivät tasan tarkkaan tekevänsä melkoista tuubaa.

Kenen kannattaa katsoa?
Kaikkien, jotka nauraa kieriskelevät lattialla, kun Nauravaa kulkuria soitetaan jatkoilla levyltä. (Ihmisten, jotka istuvat kädet puuhkassa biisin läpi, kannattaa sen sijaan jättää VHS-kasetti hyllyyn.)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3. Sweet and Lowdown (1999)

Anteeksi mikä?
Fiktiivinen ”maailman toiseksi paras kitaristi” Emmett Ray seikkailee 1930-luvun lama-ajan Yhdysvalloissa. Tarinaa rytmittävät muka-dokumentaariset puhuvat päät, jotka kertaavat hänen vaiheitaan.

Keitä on mukana?
Elokuvan on ohjannut loputtoman tuottelias ohjaajalegenda Woody Allen. Pääosassa on hauskimman roolinsa sitten teinikomedian Fast Times at Ridgemont High – kuumat kinkut tekevä Sean Penn.

Miksi se pitäisi muistaa?
Nostalgian huntuun verhottu elokuva on sitä parempaa Woodya: hauskaa, leikkisää ja hienosti tapahtumapaikan luonteen tavoittavaa. Penn on suorastaan briljantti näyttäviin vaatteisiin ja rottien ampumiseen tykästyneen, hieman yksinkertaisen ja itserakkaan jazz-kitaristin roolissa.

Kenen kannattaa katsoa?
Ihmisten, joiden mielestä Penn on vakava mörkö. Ihmisten, joiden mielestä Allen ei ole tehnyt hyviä elokuvia kahteen vuosikymmeneen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

2. A Mighty Wind – Hei me folkataan! (2003)

Anteeksi mikä?
Muka-dokumentti (eli mockumentti) seuraa kolmea taannoin suosittua folk-yhtyettä, jotka kokoavat rivinsä ensi kertaa vuosikymmeniin esiintyäkseen kuolleen managerinsa televisioitavassa muistokonsertissa.

Keitä on mukana?
Elokuvan taustalta ja itse selluloidilta löytyy pitkälti sama porukka, joka teki 20 vuotta aiemmin kaikkien aikojen musiikkiparodian Spinal Tap – Hei me rokataan! Itse asiassa elokuvan folk-akteista The Folksmen on yhtä kuin Spinal Tap -yhtye.

Elokuvan on ohjannut Spinal Tapin tampiokitaristi Nigel Tuffnel eli Christopher Guest. Aiemmissa mockumenteissaan Guest kumppaneineen oli parodioinut yhtä hilpeästi koiranäyttelyiden (Best in Show) ja harrastelijateatterin (Waiting for Guffman) maailmaa.

Miksi se pitäisi muistaa?
A Mighty Windillä ja saman ryhmän aiemmilla elokuvilla on ollut valtaisa vaikutus elokuva- ja televisiokulttuuriin. Elokuvien esittelemästä muka-dokumentaarisesta myötähäpeähuumorin tyylilajista tuli 2000-luvulla tv-komedian määrittävä lajityyppi.

Sitä paitsi elokuva on täynnä veitsenterävää ihmiskuvausta ja hauskaa dialogia, josta hämmentävän hieno näyttelijäkaarti tekee niin sanottua jauhelihaa.

Kenen kannattaa katsoa?
Työväenopiston opettajien, Spinal Tap -fanien ja Devendra Banhartin (siinä toivossa, että hänkin oppisi ottamaan itsensä vähemmän vakavasti).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

1. Mo’ Better Blues (1990)

Anteeksi mikä?
Elokuva kertoo nousevan trumpetistitähti Bleek Gilliamin tasapainoilusta kahden naisen ja musiikkinsa välissä. Mutta oikeastaan se kertoo pikemminkin mustasta kulttuurista ja eritoten jazzista.

Keitä on mukana?
Mo’ Better Bluesin on kirjoittanut ja ohjannut urbaanin elokuvan kuningas Spike Lee. Pääosan magneettisesta roolisuorituksesta vastaa nuori Denzel Washington, kun taas hänen ystäväänsä ja kilpailijaansa esittää mainio Wesley Snipes, joka ei ollut vielä muuttunut itsensä karikatyyriksi. Musiikin elokuvaan on säveltänyt jazz-mies Branford Marsalis.

Miksi se pitäisi muistaa?
Aikalaiskriitikot eivät ymmärtäneet elokuvaa, jonka sirpaleinen rakenne seuraa enemmän jazzin logiikkaa kuin perinteisiä kerronnan lakeja.

Leffa tihkuu seksiä, jazzia, politiikkaa, utuisen sensuellia atmosfääriä ja mustan kulttuurin suulliseen traditioon pohjaavaa napakan soljuvaa dialogia – kuin poetry slameissa konsanaan.

Näistä aineksista syntyy huumaava elokuva, joka kertoo musiikin olemuksesta enemmän kuin tusina biografialeffaa. Lyhyesti: se on pieni mestariteos.

Kenen kannattaa katsoa?
Afrosentrikkojen, leffafriikkien, jatsipäiden.

http://www.youtube.com/watch?v=nkcCPyttOes&feature=related

Bonuskierros!

Elokuvalle, joka elää omalla planeetallaan…

Moonwalker (1988)

Anteeksi mikä?
Michael Jacksonin zeusilainen oodi itselleen, joka yhdistää samaan hourupäiseen pakettiin Popin kuninkaan musiikkivideoita, scifi-dystopiaa ja miesten pukuihin sonnustautuneita koiria. Muun muassa.

Keitä on mukana?
Uskoisitteko, jos väittäisin, että mukana on Michael Jackson? Muissa rooleissa nähdään ainoastaan kolme lasta ja – kukas muukaan kuin – Joe Pesci poninhäntäisenä scifi-huumeparonina.

Miksi se pitäisi muistaa?
On kyseenalaista, saisiko kukaan nykypäivänä vihreää valoa näin ihanan hullulle turhamaisuusprojektille.

Elokuvasta löytyy vähän kaikkea: Bubbles-apina, niityllä MJ:n kanssa kirmaavia lapsia, kuvavirrassa leijuva Liz Taylor, Jacksonia jahtaavia jättimäisiä savihahmoja, kornia scifi-kuvastoa sekä vähintään kotitarpeiksi ynähtelyä ja paukkuvia lanteita. Kaikki heitettynä samaan pataan kuin ne olisi ammennettu suoraan Jacksonin raivokkaasti kuplivasta piilotajunnasta.

Elokuva huipentuu siihen, että Jackson muuttuu 10-metriseksi hopeiseksi taistelurobotiksi. Tarvitseeko minun todella sanoa enempää?

Kenen kannattaa katsoa?
Kaikkien, jotka pitävät totaalisesta mahtavuudesta.

http://www.youtube.com/watch?v=kVaG5po34tM