Commodore Rock Top 10 – popmusiikki C64-pelien maailmassa

It's only Commodore – but I like it!

It’s only Commodore – but I like it!

”Video games are the new rock’n’roll.”

Kun syötän yllä olevan virkkeen Googleen, saan 356 000 osumaa. Latteus mikä latteus, mutta sellainen, jota on hoettu tasaisin väliajoin jo yli 30 vuoden ajan.

Vuonna 1977 syntyneenä edustan sukupolvea, jonka ajankäytöstä rock’n’rollin ohella eivät kilpailleet videopelit vaan tietokonepelit. Ja ennen kaikkea Suomen suosituimmalle kotimikrolle eli Commodore 64:lle suunnitellut tietokonepelit.

Rockin ja tietokonepelien suhde on ollut aina vaikea. Vasta 2000-luvun hittituotteet, kuten Guitar Hero ja Rock Band, ovat saaneet musiikkibisneksen toden teolla kiinnostumaan peliteollisuudesta ja peliteollisuuden musiikkibisneksestä.

1980-luvulla suhde ei ollut ainoastaan vaikea, vaan lähes olematon. Siitä huolimatta Commodore 64 -julkaisujenkin joukkoon eksyi muutama tuote, joiden linkki rockin ja popin nörttiyden kieltävään maailmaan oli vahva.

”Valtakunnan tietokone” täyttää kuluvassa kuussa 31 vuotta. Nuorgam julkaisee juhlan kunniaksi kymmenen kohdan listan tapauksista, joissa Commodore 64 ja rock ovat lyöneet kättä – enemmän tai yleensä vähemmän kunniakkaasti.

Load, ready and run!

#1 Frankie Goes to Hollywood!

Röyhkeästä ja rohkeasta imagostaan tunnettu Frankie Goes to Hollywood oli yksi 1980-luvun puolivälin menestyksekkäimpiä popyhtyeitä. Liverpoolilaisyhtye päihitti kotikaupunkinsa ylpeyden The Beatlesin ainakin yhdellä tavalla: siitä tuli ensimmäinen yhtye sitten Gerry & the Pacemakersin, joka nousi Britanniassa listaykköseksi kolmella ensimmäisellä singlellään.

Ocean Software julkaisi vuonna 1985 yhden Commodore 64:n historian kummallisimmista klassikoista, Denton Designin suunnitteleman toimintaseikkailun, joka oli – hämmästyttävää kyllä – nimetty Frankie Goes to Hollywoodin mukaan.

Pelissä ohjataan silhuettihahmoa, jonka tavoitteena on kasvaa ihmisenä ja saavuttaa Frankie Goes to Hollywoodin esikoislevyn nimestä (ja sivistyneille myös Samuel T. Coleridgen Kubla Khan -runosta tuttu) nautintojen paviljonki, “Pleasuredome”.

Tavoitteen saavuttaakseen pelaajan pitää kehittyä niin sodassa, rakkaudessa, uskossa kuin – tietenkin – seksissä. Tämä tapahtuu (ei lainkaan niin “tietenkin”) samoilemalla liverpoolilaisessa asumalähiössä, penkomalla kaappeja ja lipastoja ja sinkoutumalla vähän väliä toinen toistaan omituisempien minipelien maailmaan. Ja tapahtuupa siinä sivussa murhakin, joka pelaajan tulee ratkaista.

Jos Frankie Goes to Hollywood -peliä ja Frankie Goes to Hollywood -yhtyettä jokin yhdistääkin, sen hahmottaminen kysyy sumuista logiikkantajua. Jollain tavalla peli ja yhtye kuitenkin edustavat samaa 1980-lukulaisen vinksahtanutta fantasiamaailmaa, jossa ylettömyydet ja ylilyönnit ajavat ilahduttavalla tavalla järjen ja tolkun edelle. Selvää on, että molemmat tuotteet ovat oman aikansa ja alansa kuolemattomia klassikoita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Frankie Goes to Hollywood palkittiin pelilehdissä järjestään ylistävillä arvioilla. Arvostetulta Zzap!-lehdeltä peli sai 97 pistettä sadasta.

#2 Samantha Fox Strip Poker!

Toinen 1980-luvun brittiläisistä poptähdistä, jonka nimi on raapustettu ikuisiksi ajoiksi Commodore 64:n historiankirjoihin, on tietenkin Samantha Fox, tuo mukiinmenevällä lauluäänellä siunattu kolmossivun tyttö. Tuskin ketään yllättää, että peliteollisuus valjasti uhkean laulajatähden juuri räsypokka-genren palvelukseen.

Samantha Fox Strip Pokerin idea on pelata pokeria niin hyvin, että Foxilta loppuvat rahat – ja vaatteet. Foxin pokeritaidot osoittautuvat pelin edetessä pian varsin köykäisiksi. Yleisesti sitä pidettiin pelin merkittävimpänä vahvuutena.

Räsypokkapelit olivat internetiä edeltäneellä ajalla varsin suosittuja. (Sitä kun ajattelee, tulee heti kovin melankolinen olo.) Commodore 64:n valikoimaan kuuluivat Samantha Fox Strip Pokerin lisäksi esimerkiksi pelityypin synnyttänyt Strip Poker jatko-osineen, elokuva-alan glamourista perusteettomasti vihjannut Hollywood Poker sekä samanthamaisesti rinnakkaan Maria Whittakerin muotoihin luottanut Maria’s Xmas Box.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
C64-skenen tunnetuin säveltäjä Rob Hubbard ei halunnut nimeään käytettävän Samantha Fox Strip Pokerin markkinoinnissa, vaan esiintyi pelissä salanimellä John York.

#3 Give My Regards to Broad Street!

Give My Regards to Broad Street -elokuva (1984) ei kuulu Paul McCartneyn uran kunniakkaimpiin saavutuksiin (katso vaikka). Peter Webbin ohjaama kouhotuksessa Sir Paul jahtaa tulevan albuminsa kadonneita master-nauhoja eri puolilta Lontoota. “Mukana menossa” ovat Linda-vaimon lisäksi muun muassa Ringo Starr ja Tracey Ullman.

Lähinnä näyttävistä musiikkikohtauksistaan (myötähävettävähköllä futu-glam-lavastuksella maustettu Silly Love Songs, herkkä kamaripopversio For No Onesta, kuolematon No More Lonely Nights…) muistetusta elokuvasta tehtiin myös tietokonepeli. Idea ei ollut niin harhainen kuin ensikuulemalta tuntuu, sillä vietetäänhän merkittävä osa elokuvasta peliystävällisesti autonratin takana ympäri Lontoota kaahaillen.

Give My Regards to Broad Street -peli oli kuitenkin elokuvakaimansa kaltainen floppi. Lontoon kartta oli toki suuri ja todenmukaisuudessaan vaikuttava, mutta bändikaverien poimiminen kyytiin eri kaupunginosista lähes mahdotonta, kiitos Sir Paulin rakkaan kuplavolkkarin ohjaamisen, joka edellytti pelaajalta lähes yli-inhimillistä motoriikkaa.

Yhtä sadistisesti toteutettua autoilutoimintaa C64-pelaajat saivat harrastaa seuraavan kerran vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Ocean julkaisi hysteerisen Miami Vice -kalkkunansa. Se, toisin kuin unohduksen alhoon vajonnut Give My Regards to Broad Street, nousi Suomessakin pelimyyntitilastojen kärkeen.

Asian vierestä: Internet kertoo Sir Paulin seikkailleen myös obskuurissa, vuoteen 2953 sijoittuvassa tekstiseikkailussa Beatle Quest (1985), jonka ongelmien ratkaiseminen vaati Beatles-lyriikan tuntemusta. Liekö sitä kukaan suomalainen koskaan pelannut…?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuten videosta näkyy, ajaminen Give My Regards to Broad Street -pelissä on yleensä masentavaa nuhjaamista.

#4 The Rocky Horror Show!

West Endissä kesällä 1973 ensi-iltansa saanut The Rocky Horror Show on yksi modernin ajan menestyneimmistä musikaaleista. Richard O’Brienin kirjoittamaa ja säveltämää tarinaa sinisilmäisestä kihlaparista, hullusta transvestiittitiedemiehestä ja yhden myrskyisän yön tapahtumista on esitetty teatterilavoilla aina Aasiaa, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, ja sen elokuvaversio (The Rocky Horror Picture Show) on pyörinyt valkokankailla yhtämittaisesti aina ilmestymisestään asti eli ennätykselliset 38 vuotta!

Kotitietokoneille The Rocky Horror Show saatiin vuonna 1985. Rockmusikaalin on vaikea kuvitella olleen kuuminta hottia teini-ikäisten C64-harrastajien joukossa, mutta jonkinlaiseen kulttimaineeseen peli lopulta ylsi. Ei vähiten sen takia, että se sisältää alastomuutta!

Pelaaja ohjaa toista nuorista kihlatuista, Bradia tai Janetia, ja yrittää palauttaa ”medusa transducerilla” patsaaksi muutetun mielitiettynsä ennalleen. Tämä tapahtuu talossa seikkaillen, lukittuja ovia availlen ja De-Medusa-nimisen laitteen osia keräillen. Vastaansa pelaaja saa musikaalista ja elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten käsikirjoittaja-säveltäjä O’Brienin esittämän luisevan ja kuoppasilmäisen Riff Raffin ja Meat Loafin näyttelemän Eddien.

Mikään peliohjelmoinnin klassikko The Rocky Horror Show ei ole, mutta soipahan kaiken hösäämisen taustalla sentään varsin pätevä versio musikaalin tunnetuimmasta sävelmästä Time Warpista!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Varomattomalle pelaajalle saattaa käydä The Rocky Horror Show’ssa kuin räsypokkaan uskaltautuneelle Samantha Foxille konsanaan.

#5 Tubular Bells! Blade Runner! 19!

Moni Commodore 64 -pelivalmistaja hankki kalliilla rahalla lisenssejä voidakseen tehdä pelejä, jotka perustuvat suosittuihin elokuviin, televisiosarjoihin tai sarjakuvahahmoihin. Ai miksi? Koska pelit myivät, vaikka ne olisivat olleet kuinka onnettomia.

Jo edellä esitellystä The Rocky Horror Show’sta vastanneessa CRL Groupissa ajateltiin kuitenkin myös ns. laatikon ulkopuolisia asioita. Epätasaisista ja usein kummallisista peleistään tunnettu yhtiö oli valmis latomaan puntia tiskiin saadakseen tehdä myös lp-levyihin perustuvia levyjä!

Tällainen oli myös Blade Runner, sillä se ei perustunut Ridley Scottin ohjaamaan tieteiselokuvan klassikkoon – vaan Vangeliksen elokuvaan säveltämään soundtrackiin! Murska-arvioita kirvoittaneesta replikanttienjahtauspelistä tämä ei luonnollisesti käymillään tavalla ilmi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Blade Runner – Vangelis kiittää.

Vielä höyryisempi hanke oli Tubular Bells, Mike Oldfieldin majesteettiseen esikoisalbumiin pohjautuva pökäle, jolle osuvin kuvaus lienee ”älyttömän turha ja paska interaktiivinen musiikkivideo”.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Tubular Bells by SID – peittäkää korvanne.

Myös Cascade Games luotti musiikin voimaan, kun se vuonna 1988 julkaisi Paul Hardcastlen Vietnam-aiheiseen elektrohittiin 19:iin ”perustuvan” pelin 19 Part One: Boot Camp. Peli oli niin onnistunut, että ”part two” päätettiin jättää tekemättä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
19 – Nuorgamin asteikolla 19/100.

#6 Max Headroom!

Max Headroom on yksi Music Televisionin huikeimpia luomuksia. Vuonna 1984 maailmanensi-iltansa saanut ”digitaalinen tv-juontaja” ei ollut itse asiassa digitaalinen ensinkään – vaan leukava näyttelijä Matt Frewer vahvassa maskissa ja lasikuitupuvussa.

Ä-ä-ä-änkytyksestään, sliipatusta ulkomuodostaan ja Ray-Baneistaan muistettu Headroom oli muutaman vuoden ajan ällistyttävän suosittu: hahmo esiintyi lukuisissa mainoksissa, musiikkivideoissa ja vieraili jopa Sarajevon talviolympialaisissa. Luonnollisesti se sai myös oman elokuvansa ja tv-sarjansa – sekä, vuonna 1986, tietokonepelinsä.

Quicksilvan omalaatuinen toimintaseikkailu perustuu Max Headroom -elokuvaan, jossa tähtijuontaja paljastuu moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantuneen toimittaja Edison Carterin alter egoksi. Pelaajan tehtävä on ohjata Carteria – eli ruudulla kipittävää yksiväristä tikku-ukkoa – ja pelastaa Max 200-kerroksisen pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta.

Graafisesti yksinkertainen mutta joka tavalla tyylikäs peli huokuu harvinaista viehätysvoimaa, ei vähiten sähäkän musiikkinsa takia. Se viskaa pelaajan keskelle valvontakameroiden ja virtapiirien maailmaa ja onnistuu luomaan yhden C64-pelien historian tunnelmallisimmista dystopioista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Max Headroomissa pelaajan hahmo on kuin ilmetty Matt Frewer!

#7 It’s Only Rock’n’Roll! Rockstar Ate My Hamster!

Erilaiset strategiapelit olivat jo 1980-luvun puolivälissä merkittävä osa pelien kirjoa. Markkinoille ilmestyi myös pelejä, joissa pelaaja sai kokeilla siipiään rockyhtyeen managerina.

Rockmanageripeleistä tunnetuin on vuonna 1988 ilmestynyt Rockstar Ate My Hamster, jossa pelaaja kokoaa neljästä muusikosta muodostuvan yhtyeen ja pyrkii saavuttamaan neljä kultalevyä yhden vuoden aikana. Peli tuntuu hauskalta noin kymmenen minuutin ajan, kunnes sen väkinäinen hauskuus (muusikoilla on hulvattomia nimiä, kuten Midge Sewer, Jason Doner-Kebab ja Rick Ghastly) alkaa tursuta korvista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Otatko bändiisi Dorrisseyn ja Tina Turnoffin?

Paljon paremmin rockelämän kiihkeyden ja arvaamattomuuden saavuttaa K-Telin vaatimaton It’s Only Rock’n’Roll. Jännittävintä pelissä ovat kiertueet, jonka keikoista osa saattaa mennä mönkään rumpalin juoppottelun, varastetun kitaran tai syntetisaattorin palaneen sulakkeen takia.

Maininnan ansaitsee myös pelin lyömätön sanoitusgeneraattori, joka synnyttää todellisia rocklyriikan helmiä, kuten:

“She never did like jiving / so can you phone her up
Let’s get down and boogie / I need to feel you near me”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Colecovisionin versio It’s Only Rock’n’Rollista on lähes identtinen C64-version kanssa.

#8 Deus Ex Machina!

Suomessa harmillisen huonosti tunnettu Deus Ex Machina on yksi hämmentävimmistä luvuista Commodore 64:n historiassa. Jotain ”pelin” erityisyydestä kertoo, että se perustuu Shakespearen komediaan Miten haluatte ja sen ajatukseen ihmisen seitsemästä ikäkaudesta.

Mutta mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään.

Paitsi Ian Dury.

Deus Ex Machinan mukana tuli nimittäin soundtrack-kasetti, jota tuli soittaa synkronoidusti pelin pelaamisen kanssa. Ja yksi soundtrackilla kuultavista hahmoista oli Ian Dury, tuo rakastettava brittiläinen pubrocklegenda (rauha hänen sielulleen).

Deus Ex Machina on lähes kolmenkymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen vaikuttava kokemus. Harva peli päättyy yhtä syvällisiin ajatuksiin:

”We don’t inherit the Earth from our ancestors.
We borrow it from our children.
Imagine it we could begin our little life all over again.
Imagine it it was all nothing more than some electronic game.
Imagine if I knew then what I know now.
What did you learn?
I can’t quite remember, but I’ll try and be better next time…”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 Lazy Jones! Zombie Nation!

David Whittaker opetti C64-harrastajalle, mitä tarkoittaa ”meta”. Miehen ohjelmoimassa Lazy Jonesissa nimittäin ohjataan pulleaklyyvarista ja työtävieroksuvaa nuorukaista, joka hankkii pisteitä pelaamalla kolmikerroksisen rakennuksen huoneista löytyviä kymmeniä, toinen toistaan alkeellisempia videopelejä.

Jälleen: mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään…

…kunnes saksalainen konemuusikko Florian Senfter alias Zombie Nation julkaisi vuonna 1999 kappaleen Kernkraft 400, joka lainasi melodiansa ja soundinsa yhdestä Whittakerin peliin säveltämistä melodioista.

Kernkraft 400:sta muodostui yksi 2000-luvun alun yllättävimmistä crossover-hiteistä. Nostalgisesti C64-soundeilla pörisevä single nousi syksyllä 2000 Britannian singlelistalla peräti kakkoseksi. Nykyään sen tahdissa pääsee hytkymään varmimmin lähimmällä urheiluareenalla; Wikipedia tietää kertoa jopa yli 50 urheiluseuraa, jotka ovat höystäneet ottelutapahtumiaan lazyjonesmaisella elektropopilla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kernkraft 400:aan lainattu melodia soi Lazy Jonesin Star Dust -meteoriittiräiskinnän aikana.

#10 C64 Orchestra ja Press Play on Tape

Commodore 64:n SID-musiikkipiirejä ovat musiikissaan käyttäneet muun muassa jyväskyläläinen elektromuusikko Tero ja ruotsalainen metalliyhtye Machinae Supremacy. Rakasta ”kuuslankkua” ovat laulujissaan puolestaan muistaneet muun muassa Ladytron (Commodore Rock) ja Datarock (Computer Camp Love). Löytyypä myös yhtyeitä, jotka perustavat koko olemassaolonsa Rob Hubbardin, Martin Galwayn, Matt Grayn, Jeroen Telin ja muiden Commodore 64:n tunnetuimpien pelisäveltäjien musiikin esittämiselle.

Tanskalainen Press Play on Tape on toiminut 1990-luvun lopusta asti ja julkaissut muun muassa levyt Loading Ready Run, Run/Stop Restore ja Home Computer. Bändin musiikkia löytyy voi kuunnella esimerkiksi Spotifystä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Press Play on Tapen tyylinäyte Monty on the Run -pelin musiikista.

C64 Orchestra puolestaan vääntää peleistä tuttuja nörttihittejä orkestraaliseen muotoon. Vuonna 2007 ilmestynyt Run 10 -albumi oli pakattu näyttävään Commodore-kuoriseen pakkaukseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
C64 Orchestra ja International Karate.

Mitkä ovat rakkaimmat musiikilliset C64-muistosi? Kerro se kommenteissa!