Built to Spill – ”I wanna see the movies of my dreams”

Built to Spill – nykyistä mainettaan suurempi.

Built to Spill – nykyistä mainettaan suurempi.

Yhdysvalloista tuleva Built to Spill tuntuu päätyneen epäreiluun asemaan tässä maailmassa. Nyt Suomeen saapuessaan bändin keikkapaikkana oli alun perin Tavastia, mutta lippujen käytyä huonosti kaupaksi heidät löytääkin lauantaina Semifinalista. Bändin fanien kiimaa uutinen vain nostaa – tämä bändi näin pienessä tilassa! Mutta kuinka näin pääsi käymään?

Kotimaassaan Built to Spill on kuulunut tyylilajinsa kaanoniin jo pitkän aikaa. Useat levyistä nauttivat ansaittua klassikkostatusta, ja vuosi vuoden perään ne nostetaan uudelleen esille jollain revisionistisella listalla, joilta niitä ei laatunsa puolesta yksinkertaisesti voi pudottaa.

Ehkä se tietty tuntemattomuuden aspekti johtuu musiikin kuuntelun muutoksista. Kaksi yhtyeen parhaista levyistä, Perfect from Now On (1997) ja Keep It Like a Secret (1999), ovat hautautuneet suuren levy-yhtiön holveihin ja odottavat yhä uudelleenjulkaisua. Tästä seuraa myös se valitettava tosiasia, että kumpaakaan ei löydä yhdestäkään streamauspalvelusta, joten levyjen uudelleenarviointi ja mahdollinen uusi kuulijapolvi antaa odottaa itseään.

Built to Spillin asemaa altavastaajana vahvistaa myös, että indierockin suosion lähdettyä hurjaan nousuun 2000-luvun alussa bändin julkaisutahti ja -laatu kokivat selvän notkahduksen. Se tietty taika oli vielä ajoittain läsnä, mutta albumimitassa se tuntui karkaavan ulottumattomiin. Nuokin levyt, Ancient Melodies of the Future (2001), You in Reverse (2006) ja There Is No Enemy (2009), ovat ihan hyviä, ja kahdelta viimeksi mainitulta löytyvät Goin’ Against Your Mind ja Nowhere Lullaby onnistuvat nousemaan loistoonsa.

Eniten tuo niin sanottu notkahdus johtuu kuitenkin häkellyttävän kovista standardeista, jotka laulaja-kitaristi Doug Martsch, basisti Brett Nelson ja rumpali Scott Plouf onnistuivat asettamaan kasatessaan kolmen nerokkaan levyn putken vuosina 1994–1999. Tuona aikana harvat pystyivät tarjoamaan minkäänlaista vastusta idaholaiskolmikolle.

There’s Nothing Wrong With Love (1994) lunasti kaikki epätasaisen mutta ajoittain erinomaisen debyyttilevyn Ultimate Alternative Waversin (1993) luomat odotukset, ja paljon enemmän. Suoraan hyräiltäviä popvetoja? Distopian Dream Girl hoitaa asian. Kevyen spastista pogoilua? Koeta In the Morningia. Neil Youngin hengen manifestointia? Valitse Some. Mistä Modest Mouse sai hermoilevan tyylinsä siemenet? Israel’s Song vastaa tähän. Levy tuntuu aina loppuvan yllättäen. Se on niin täynnä ideoita, että aineksista olisi helposti kasannut toisenkin albumin.

Ja sitten on pieni ihme nimeltä Car: alle kolmen minuutin yhteislaulu, joka peittää allensa monta yllätystä. Se toimii myös tienviittana suuntaan, jossa eeppisyys ratkeaisi paljon suurempiin mittoihin kuin parinsadan sekunnin kompakteihin pyrähdyksiin. Sen keskeinen vaatimus, ”I wanna see movies of my dreams”, kurkottaa lähes springsteeniläisiin visioihin ja niiden aktualisointiin.

”You get the car
I’ll get the night off
You get a chance to take the world apart and figure out how it works
Don’t let me know what you find out”

Tätä kirjoittaessani voin hyvin viitata tuohon sitaattiin: jos palapelit kiinnostavat, purkakaapa tämän bändin biisit osiin ja katsokaa kuinka uniikki Doug Martschin lähestymistapa laulunkirjoitukseen onkaan. Nopeasti mietittynä vaikuttaa, ettei yksikään kappale rakennu samalla tavalla kuin toinen. Intuitiivinen tyyli tekee Built to Spillin materiaalista helposti tunnistettava, ja hankalasti matkittavaa. Bändin nimen mukaisesti ainesosat roiskuvat ympäriinsä, ja laulun osien rajat ovat häilyviä.

Warner Brothers vainusi tässä kohtaa tuottoisan mahdollisuuden, läimäytti pöytään parin miljoonan shekin ja teki kahden levyn mittaisen sopimuksen uransa parhaaseen vaiheeseen siirtyvän bändin kanssa. Näistä levyistä jälkimmäinen, Keep It Like a Secret, oli erinomainen seuraaja There’s Nothing Wrong With Lovelle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Carry the Zero

Se ensimmäinen Warnerille toimitettu levy olikin sitten jotain aivan muuta.

Jos yksi levy täytyy nostaa ylitse muiden tämän yhtyeen tuotannossa, sen täytyy olla Perfect from Now On. Pidän levyä sen nimen mukaisesti virheettömänä, mutta käsitys sisältää nyt jo kahdentoista vuoden mittaisen nostalgiatripin. Ironian huippu lienee siinä, että muistan kuunnelleeni tuon levyn ensimmäistä kertaa 5.10.2001 – tuon vuoden kalenterini vahvisti päivämäärän ”hae levyt postista” -merkinnän ja vanhan kuitin kautta. Mikäs Semifinal-keikan päivämäärä onkaan? Hmm.

Toisin kuin levy-yhtiö toivoi, Perfect from Now Onilla biisien keskipituus nousi helposti yli kuuden minuutin, ja pari vuotta aiempi mantra unelmista näyttää varjopuolensa häijyin tavoin. Tunnelma on kaikkea muuta kuin There’s Nothing Wrong With Loven energistä hauskuutta. Nämä mielenelokuvat muistuttavatkin, että joskus toiveita esitettäessä varovaisuus on viisautta.

Musiikki muuttuu rajusti psykedeelisemmäksi ja raskaammaksi: levyltä voisi eristää helposti kymmenisen minuuttia wah-wahin ja särkijän täyttämiä monisäikeisiä kitarasooloja. Vai miltä tuntuu ajatella ikuisuutta Idahon kokoisen riffin repiessä taivaat auki? Randy Described Eternityn aloituslyriikka on ahdistavuudessaan tyrmäävä:



”Every thousand years
This metal sphere
Ten times the size of Jupiter
Floats just a few yards past the earth
You climb on your roof
And take a swipe at it
With a single feather
Hit it once every thousand years
’Til you’ve worn it down
To the size of a pea
Yeah I’d say that’s a long time
But it’s only half a blink
In the place you’re gonna be”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Randy Described Eternity

Edellä mainitun Carin loppupuolella todetaan ”I want specifics on a general idea”. Kuten ylempi karmiva sitaatti ehdottaa, Perfect from Now On kulkee tuon ohjeen mukaan, mutta yksityiskohdat ovat vastaanottajaa kohden hyökkääviä ja torjuvia joka ikinen kerta. Pienimmätkin vivahteet muuttuvat lähes synesteettisiksi: Randy Described Eternityn tietyt nuotit saavat yhä tuntemaan vilunväristyksiä, Made-Up Dreamsin kitkerän pettynyt viimeinen melodia saa katseen lipumaan alemmaksi ja Kicked It in the Sunin jälkimmäinen puolisko pohtimaan kelvottomuuden tunnetta aiheuttaneita hetkiä.

Stop the Show rakentuu vuoristoratamaisen eksyttäväksi: kestää lähes kolme minuuttia, ennen kuin myrsky nousee ja yksittäistä voimasointua aletaan hakata häiriityneen vimmaisella voimalla. Minuutti tästä, ja vastaan iskeytyy kylmiä väreitä kerta kerran jälkeen tuova nostatus, joka kääntyy lopulta kieron nerokkaaksi näppäilyksi. Viimeiseksi minuutiksi tuo kitarakuvio jää toistumaan. Katsellessani huomattavan pahasti naarmuuntutta cd:täni, tuo viimeksi mainittu pätkä on selkeästi huonoimmassa kunnossa. Muistan kelanneeni sitä taaksepäin satoja kertoja, ilman että vieläkään keksisin sopivia adjektiiveja sitä varten. Tuo kyvyttömyys varjostaa kuuntelukokemusta siksikin, etten ole kuullut levyä, jota voisin tähän verrata.

Levyn keskipiste on katkeran pettynyt Velvet Waltz, joka kuulostaa lähinnä siltä, että joku tahtoi kuulla lapsellisen mielensä murtuvan asteroiditanssilava 0183:n viimeisenä hitaana. Yli kymmenen vuotta ensikuuntelun jälkeenkin se tuntuu yhdeltä vuosikymmenensä tärkeimmistä lauluista – sellaiselta, johon voi hetkeksi uppoutua pettymyksiensä kanssa ja josta voi sen jälkeen päästää irti. Tuo terapeuttinen vaikutus on melko harvinainen, ja kun se on kestänyt jo yli vuosikymmenen, se tuskin tulee heikkenemään.

Perfect from Now On kietoutuu itselläni suureen määrään muistoja, joiden intensiteetti ja eläväisyys ovat yhä kiistämättömät. Ai niin, se tuskin haittaa, että jokainen biisi tarjoaa ainakin yhden ikimuistoisen melodian, ja bändin taidot kantavat materiaalia virheettömällä tarkkudella.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Velvet Waltz

Eli musiikki itsessään ansaitsee mitä korkeimpia ylistyssanoja. Mutta se on vain toinen puoli bändin hienouksista, sillä livenä Doug Martsch päästää irti sisäisen kitarasankarinsa. Hän sattuu kuulumaan siihen joukkoon, joka usein unohdetaan, kun kuusikielisten taitureita aletaan luetella. Bändin ainoalta keikkajulkaisulta, Built to Spill Liveltä, löytyy 20-minuuttinen Neil Young -cover Cortez the Killer, joka antaa tarpeeksi hyvän kuvan asiasta. Se on samanaikaisesti loistava tribuutti, mutta eteerisimmilläänkin sen melodiat kuuluvat ilmiselvästi Martschille itselleen. Kaiken lisäksi alkuvuodesta tapahtuneiden kokoonpanomuutosten vuoksi Suomeen saapuu kolme kitaristia käsittävä bändi, joka viittaisi melkoiseen iloitteluun.

http://youtu.be/abve2atHs68
Cortez the Killer [live]

Voi olla, etten itse edes pääse lauantaina Semifinaliin. Mutta jos lippuja on vielä jäljellä, silloin voi kokea suurenmoisen yhtyeen pienessä keikkapaikassa. Kaduttaako minua? Tavallaan kyllä, mutta toisaalta usein, kun olen nähnyt jonkun nuoruuteni lempibändeistä, tietty taianomaisuus on haalistunut – harvoin tosin huonon show’n takia. Myönnän noina vuosina muodostuneiden ajatusten staattisuuden ja idealismin, jotka suorastaan kaipaavatkin realiteetteja tullakseen murjotuksi parempaan muotoon.

Mutta niissä on tiettyä kadotettua kauneutta, jonka nämä levyt nostavat esiin yhä uudelleen. Vaikka olisinkin valmis vaihtamaan päänsisäiset mielikuvani livekokemukseen, osa minusta haluaa pitää niistä kiinni, sillä Built to Spill on inspiroinut melkoisia filmifestivaaleja päässäni jo yli kymmenen vuoden ajan, enkä usko tilanteen muuttuvan.

Jos ja toivottavasti kun menet keikalle, se voi tuoda todellisuuteesi mitä hienoimpia tunteita. Itse matkustan viikonlopuksi sinne, missä tämä musiikki alun perinkin sai minusta otteen. Ja jos mitenkään ehdin, kiirehdin lauantaina takaisin ja pääsen keikalle, jolle en aina edes uskonut päätyväni. Tai sitten tyydyn toteamaan Doug Martschin tavoin: I wanna see the movies of my dreams.

Built to Spill ja Disco Doom Helsingin Semifinalissa 5.10.2013. Liput ennakkoon 28 e, ovelta 31 e.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Car