Diskografiat

Bongwater – unipäiväkirjoja ja popkrääsää

Ann Magnuson – puolet Bongwaterista.

Ann Magnuson – puolet Bongwaterista.

Ennen omille teilleen erkanemista Ann Magnuson ja Mark Kramer olivat hetken paarialiitto nimeltä Bongwater. Karstainen äfääri ei koskaan saavuttanut ansaitsemaansa suosiota college-radioiden ulkopuolella ja sen päättyminen vei lopulta tuhoon myös kunniakkaan Shimmy Disc -levy-yhtiön. Muun muassa Galaxie 500:n, Boredomsin, Daniel Johnstonin ja King Missilen uraa avittanut lafka kaatui Magnusonin ja Kramerin henkilökohtaisten skismojen laajennuttua sopimuskiistoiksi.

Magnuson ja Kramer tutustuivat 1980-luvulla New Yorkin homoklubiskenessä Pullsallama-yhteyksiensä kautta. Syntyi Bongwater – performanssin ja alternativebändin ristisiitos, joka eteni pitkälti Kramerin populaarimusiikin historiaa pedantisti läpikäyvällä instrumentaatiolla ja Magnusonin parodisilla, unista napatuilla tai populaarisosiologiaa satirisoivilla spoken word -teksteillä aseistettuna, mutta tärkeässä osassa alkupään levyillä olivat myös häiritsevyyteen asti vapaamielisesti käytetyt nauhaloopit ja samplet. Tässä suhteessa yhtye oli tyylillinen jatke säveltäjä John Oswaldille ja tämän ”plunderfoniikalle”, Beastie Boysin Paul’s Boutiquelle sekä kollega Negativlandin ja Tape Beatlesin tyyppisille kollaasiryhmille.

Moniin spoken wordin vapaamuotoisiin runonlausuntasylkijöihin verrattuna Magnusonin sujuvasti kirjoitetuissa monologeissa on paljon reediläisen lyhytproosaan otetta. Toinen selkeä vertailukohta ovat Frank Zappan levyjen ”radioteatteri” (eritoten Lumpy Gravyn ja Girls Together Outrageousin naishahmot; duo myös sämplää osia näiden dialogeista). Muita selkeitä yhtymäkohtia Bongwaterin lyyrisessä tyylissä voi nähdä Patti Smithiin tai camp-asennoituneempiin esi-riot grrrleihin, The Slitsiin. Jo maantieteellisestä sijainnistaan johtuen musiikilliset jäljet taas johtavat No New York -bändien älykömpään DNA-osastoon. Kaukana ei olla myöskään seuraavan vuosikymmenen leikkaa-ja-liimaa-Beckistä tai oman aikamme hypnopoppareista.

Bongwater saattaa olla rasittava, raaka ja raivostuttavakin bändi, mutta kun duon musiikille antaa tarpeeksi tilaa, sitä ilman ei enää voi elää. Muuten sydämeen jää kahden, tavattoman luovan ihmisen mentävä aukko. Tässä Bongwaterin lyhyen uran albumit parhaasta pahimpaan.

Paras: Too Much Sleep (1989)

Bongwater188 Synkkä, kompuroiva, hemmetin itsestään ylpeä kakkosalbumi lienee edelleen Bongwaterin paras. Bändin oli helppo jatkaa näin itsevarmasta paletista mihin tahansa haluamaansa suuntaan ja yksi tienviitoista oli tekninen kehittyminen ja kokonaisteoksellisuus. Too Much Sleep kuitenkin onnistuu jo itsenäisenä työnä sanomaan sen olennaisen: ei konventioita, ei punaista lankaa, ole niin anarkistinen kuin hyvän maun rajoissa voi olla, teeskentele ettei tämä ole paradoksi vaan pelkkää unta. Too Much Sleep on irrallinen kokoelma lauluja ja irrallisuus on duon meriitti. Teena Stays the Same on näppärää garagepoppia. Talent Is a Vampiren punkahtavaan sylkykuppiin tungetaan miehet ja viihdeteollisuus, mutta avantgardistisen muotoilijan kädestä syntyneeseen vääntyneeseen muovivaasiin on vaikea tarttua. He Loved the Weather (But He Hated Me) osoittaa Magnusonin kyvyt räppäämiseen rajallisiksi. Then the Babies Return – kuin surrealistisen pitkälle viety Simpsoneiden Cleetus-sketsi jossa painajaismaisia ilkeyksiä ei säästellä. The Drumissa coveroidaan Slapp Happya. Upean Psychedelic Sewing Roomin 1960-luvun psykedelia ja Jefferson Airplane -blues ovat läpi levyn kovia sanoja, toisaalta sähköinen folk soi, 13th Floor Elevatorsin Splash 1 coveroidaan Phil Ochs -tyylillä ja Shimmy Discin indie-estetiikka kaikuu One So Blackin kertosäkeessä näteimmillään. Parhaimmillaan Magnusonin kertomukset lähentelevät flash fictionia: lyhyestä mitastaan huolimatta Khomeini Died Tonight maalaa mieleen yhdistelmän hämärää sosialistisen Kiinan kansantasavallan modernismisaagaoperettia ja painostavaa sotaraporttia Persianlahdelta. Kokonaisuudessaan Too Much Sleep sisältää niin huutavia vastakohtia, häpeämätöntä irrottelua ja temaattisesti epätasaista menoa, että tätä rikkinäistä muoviruukkua on pakko rakastaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Toiseksi paras: The Power of Pussy (1990)

Bongwater287 Sivuhuomiona on sanottava, että The Power of Pussy ilmestyi kaksi vuotta Royal Truxin debyytin – yksi kaikkien aikojen kuuntelukelvottomimmista ”rocklevyistä” – jälkeen. Truxin tavoin 1990-luku-merkitsi Bongwaterille 1980-luvun villeimpien kokeilujen tasaantumista ja selkeää valtavirtapopin kuvaston muuttumisen tiedostamista. Too Much Sleepin folk- ja psykedeliasävyjen jälkeen Power of Pussy alkaa jopa melko konventionaalisena, brutaalien, masentuneiden riffien protogrungevyöryttämisenä (nimikappale, Great Radio) ja Magnusonin neuroottisseksuaaliset teemat ovat vaihtuneet avoimeen haistatteluun ja äkäiseen pornografisuuteen. Nerokas, rasvaisessa rockbiografiajargonissa operoiva ja silti eteerisyydessään pakahduttavan herkkä Chicken Pussy johdattelee White Rental Car Bluesiin, jonka kohdalla tajuaa ettei duo olekaan ysäritripillä vaan nikkaroi taas 1960-luvun parissa. Nick Cave Dolls puolestaan lienee bändin ikonisin tuotos koskaan – kappale, joka Richard Linklaterin olisi pitänyt adaptoida kässäriksi ja Richard Kernin ohjata. Kliimaksin (tai Bongwaterin kohdalla usean implikoidun ja lopulta turhauttavasti saamatta jääneen kliimaksin) jälkeen levyn lupaava tahti hidastuu keskivaihteella käynniksi ja yhdeksänminuuttisen päätösraidan Folk Song tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, vaikka one-linereita lenteleekin koko rahan edestä. Bändi haluaakin lopuksi muistuttaa, ettei missään nimessä ole ”ironinen, sarkastinen tai postmoderni”. No shit.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kolmanneksi paras: The Big Sell-Out (1992)

Bongwater384 Neljäs ja viimeinen levy The Big Sell-Out ei nimestään huolimatta ole mikään askel mainstream-menestystä kohti, vaikka se usein yhtyeen loppua enteilleenä ”helppona” albumina mielletään. Tuotantoarvot ja harmonia ovat nyt suuremmassa roolissa ja pienellä viilaamisella osa kappaleista olisi voinut todella olla hittejä. Takakannessa on kuvattuna näkymä Magnusonin rintojen väliin. Kyseessä on siis vääristävän lasin läpi otettu kuva popin konventioista, mutta suurimman osan ajasta viitteellisesti – outoilun parissa duo on omimmillaan ja sinne se myös toistuvasti karkaa. What’s Big in England Now? -tyyppisillä raidoilla karkoitetaan ympärillä kuhisevat hypettäjät, ja viihdytetään vanhaa kuulijakuntaa. Oma turvaratkaisunsa sekin. Liioiteltua sanoa, että Big Sell-Out toimisi määrätietoisena tai ehjänä valtavirtapopkulttuurin kritiikkinä tai parodiana, sen enempää kuin koko Bongwaterin ura itsessään, joskin muutamia arvaamattomia osumia iskeytyy vyön alle. Jos duon koko ura toisaalta oli tietoista öykkäröintiä muotoseikkoja kohtaan ja kivikasvoista itsensähäpäisemistä, luonteenomaisena Bongwater-albumina Big Sell-Outin arvaamattomuus tuo tyydytyksen, hieman kahta edeltäjäänsä kuluneemmilla maneereilla varustettuna. Epilogina se on kunniakas teos päättämään yhtyeen uran, sillä pinnan alta paistaa jo se tosiasia, ettei seuraava albumi välttämättä olisi enää ollut yhtä kiinnostavaa kuultavaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vähiten paras: Double Bummer (1989)

Bongwater470 Tuplalevy on Bongwaterin uran alun keräilyerä ja kuriositeetti ajalta, jolloin yhtye vielä oli täysillä kiinni esittävien taiteiden oudossa syrjässä. Fred Frith toimi tuottajana. Kappaleiden aiheena ovat Frank Sinatra, ideoitaan etsivä David Bowie, venäläiset lesbot, ja dekadentti iranilainen urheiluseura. Lisäksi coveroidaan Beatles-klassikoita, Gary Glitteriä ja sisältää paketti myös kantoniksi lauletun version Led Zeppelinin Dazed & Confusedista. Tuplalevyksi liikaa paikallaan junnaavan setin parhautta on levyn päättävä, tiettävästi dynamiikan täyskäännöksessään onnistunein koskaan levytetty versio niinkin vaikeasta aiheesta kuin Beatlesin Rain.

http://www.youtube.com/watch?v=ud8CTEqOLK0