2000-luvun kotimaiset pophelmet

#98 Stam1na – Kadonneet kolme sanaa (2005)

(Säv. Olkkonen, san. Hyyrynen)

Stam1nan basisti Kai-Pekka Kangasmäki ja laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen. (Kuva: Tomi Palsa)

Harvoin on suomalaisen metalliyhtyeen debyyttisingle ollut näin vakuuttava.

”Sulavat tunteet jäätyvät jälleen
Pahoja sanoja ja askel painaa
Mustavalkoiseen maailmaan
Tahdon kuitenkin palata ja huutaa
Vihaan sinua ihminen
Jäljitin sen, jäljitin sen kadonneen lauseen”

Ensikosketukseni Stam1naan oli erään energian-, tilan- ja ajanpuutteen vuoksi nimeämättä jäävässä kotimaisessa rockin ajankohtaislehdessä, singlepinon ruotimisen yhteydessä. Ennakkoasenne oli kyyninen, koska suomalainen, ja varsinkin suomenkielinen, metalli oli olevinaan paskaa. Lisäksi yhtye oli Lemiltä, eli jostakin hornan tuutista.

Tietty mielenkiinto ja Stam1nan ensisingleä kohtaan kuitenkin tajunnassa kajasti, olihan yhtyettä oli kehuttu harvinaisen vuolaasti demopalstoilla – mikä tietysti vahvisti tunnetta, että paskaahan sen on oltava. Lisää synkkää jynkytystä, mitäpä muutakaan.

Vaan pitkän nenän sain. Kadonneet kolme sanaa vakuutti suoralta kädeltä teknisellä taituruudellaan, tarttuvuudellaan, lennokkaalla progressiivisuudellaan, maanisella rankkuudellaan – ja ennen kaikkea tuomalla ilahduttavasti mieleen maamme kaikkien aikojen parhaan metalliyhtyeen, Stonen.

Stonen vaikutus oli ilmiselvä niin soinnutuksissa kuin kappaleen kierossa, jopa progehtavan uskaliaassa sovituksessa. Sen sijaan, että Stam1na olisi apinoinut mestareita, se tuntui ennemminkin jatkavan siitä, mihin Stonen olisi voinut kuvitella päätyvän, jos se olisi kehittänyt uraansa vielä levyn verran ja lisäksi ymmärtänyt katsoa taustapeiliin.

Stam1nan otteissa oli havaittavissa niin paljon tunnetta ja kunnianhimoa kokonaisvaltaisen osaamisen lisäksi, että edes vakinaisen basistin puuttuminen ei tuntunut merkittävästi heikentävän jo pitkään kolmimiehisenä kvartettina toimineen yhtyeen ilmaisuvoimaa.

Stam1nalla oli jo debyyttisinglellään valtit reteästi pöydässä: vimmaisen tyylitajun, mukaansatempaavan melodiavainun, riehaannuttavan riffinlouhinnan, näyttävän kitarasoolon ja yleisen terhakkuuden lisäksi kaikkein perimmäisin niistä oli tulinen vakaumus saattaa intensiteetti niin maksimiin kuin inhimillisyyden piirissä pysyen suinkin on mahdollista. Vaikka Kadonneet kolme sanaa häviää ihokarvamittarilla Raamattu-otteella silatulle Sananen lihasta -biisille, myös sen ilmaisun jokaiseen kolkkaan ulottuva tiukkuus ja sanoman vaivoin hallinnassa pysyvä liekehdintä tuovat kappaleen omalle tasolleen.

Lemin kitarapartio Hyyrynen–Olkkonen. (Kuva: Tomi Palsa)

Intensiteettiä Stam1na on takonut touhuunsa aina vain lisää, mutta nimenomaan debyytillä sen polte oli kaikkein korventavin. Suuri merkitys tähän on Antti Hyyrysen syvältä kourivalla laululla. Myöhemmin kiusalliseksi maneeriksi muuttunut räksytys saa vielä oheen säkeiden epätavallista puhelaulua ja kertosäkeen melodista kailotusta. Suullisen esityksen tyylikirjo toimii erinomaisesti yhteen, vaikka sanoituksista olisikin tiukkakorvainen tuottaja voinut hieroa joitakin latteita ilmaisuja. Niiden rooli on silti olennainen, nuoren miehen syvältä kouraisevat tuntemukset ilmaistaan nuoren miehen sanoin, ei korulausein tai suurieleisin sanankääntein.

Vihaan sinua ihminen.

Vaikka tuo kertosäkeen toistuva sanakolmikko kohdentuu kappaleessa mitä ilmeisimmin lähinnä yhteen ihmiseen, se myös kiteyttää hämmentävän paljon. Tähän yhtye tietyssä mielessä palasikin Viimeinen Atlantis -levyllä ja sen ihmisen toiminnallaan aiheuttaman maailmanlopun teemalla hyvinkin huomionarvoisesti. Yhtye on löytänyt urallaan uusiakin temppuja, mutta kaikki yhtyeen erinomaisuus on vahvasti esillä jo tässä debyyttisinglessä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Samaan aikaan maailmalla

8. huhtikuuta 2005 – Paavi Johannes Paavali II haudataan. 19. päivä uudeksi paaviksi valitaan Benedictus XVI.