2000-luvun kotimaiset pophelmet

#96 Nightwish – Amaranth (2007)

(Säv. ja san. Tuomas Holopainen)

Anette Olzon, rokkimimmi. (Kuva: Tomi Palsa)

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Kuumaa menoa on luvassa, kun fantastinen Little Dragon tekee taikojaan Garden Partyn perjantai- illassa. Saa nähdä mihin ilta päätyy näiden rituaalien jälkeen.

Suomen musiikkihistorian ylenpalttisimman saippuaoopperan seurauksena syntyi Nightwishin paras kappale.

”You believe but what you see
You receive but what you give”

Minulla ei ole kummoista suhdetta Nightwishin musiikkiin. En ole vieläkään onnistunut kuuntelemaan yhtään heidän albumiaan alusta loppuun. Samoin kuin muut paitsi pienen kiven alla 2000-luvulla asuneet suomalaiset, olin toki kuullut yhtyettä radiossa ja nähnyt heidän videoitaan musiikkiohjelmissa silloin, kun sellaisilla asioilla kuten ”radio” ja ”musiikkiohjelmat” oli vielä jotakin merkitystä.

Jopa minulle oli tosin selvää, että yhtyeen primus motorilla Tuomas Holopaisella on harvinainen kyky säveltää taitavia ja mieleenpainuvia pophevikappaleita. Yhtyeessä oli kuitenkin omaan makuuni liikaa vieroksuttavia ominaisuuksia. Kuten vaikkapa se, että Nightwish kuulosti enemmän kuin paikoittain liikaa Stratovariukselta, jonka laulajaksi oli palkattu sietämättömästi loilottava heavy metal -biancacastafiore, jonka englannin kielen ääntäminen oli vieläkin sietämättömämpää.

Vuoden 2005 Once-albumin ykkössingle Nemo kuitenkin herätti mielenkiintoni. Siinä oli kaikkea: mieleenpainuva melodia; herkän tummasuklainen tunnelma, joka vältti teutonihevin muovisimmat sudenkuopat; Antti Jokisen, tuon musiikkivideoiden Renny Harlinin, ohjaama suureellinen Edgar Allan Poe -fantasiavideo; ja mikä parasta, Tarja Turunen malttoi kerrankin laulaa kappaleen ehdoilla.

Mutta se oli vasta alkusoittoa tulevalle; tätä seuranneita tapahtumia ei kukaan olisi osannut aavistaa.

Vai olisiko sittenkin? Ehkä tämä oli ainoa looginen tie yhtyeelle – ja henkilölle, Holopaiselle – joka tuntuu addiktoituneen reality-sarjoista tuttuun emotionaalisen rehellisyyden tyranniaan (lue: kaikki tunteet täytyy huutaa talojen katoilta, sillä ne ovat ”aitoja”). Holopainen ehkä haluaisi, että kyseisen episodin dramaattisuus vertautuisi hänen rakastamansa Taru sormusten herrasta -saagan eeppisiin kiemuroihin, mutta kyllähän se on silkkaa Dynastiaa.

On tarinan stereotyyppinen ulkomaankomeljanttari, kulisseissa Turusen naruja vetelevä aviomies Marcelo Cabuli, on bändiään valistuneen tyrannin tavoin ohjastava, Disneyyn ja elokuvasäveltäjä Vangelisiin mieltynyt mieslapsi Holopainen ja on Turusen väitetty diivailu (”Minä en tarvitse enää Nightwishiä!”). Ja on ennen kaikkea se, miten yhtye ilmoitti Turuselle potkuista: vain tunteja sen jälkeen, kun Nightwish oli soittanut maailmankiertueensa viimeisen keikan vielä autuaan tietämättömän Turusen kanssa, yhtye julkaisi nettisivuillaan Holopaisen avoimen kirjeen, jossa Turunen potkittiin ulos yhtyeestä mustamaalauksen saattelemana.

Sitä seurasi tietenkin Turusen oma avoin kirje ja sitä puolestaan Nightwishin uuden laulajan etsintä, joka muistutti kaikelle kansalle avoimine hakuineen ennen kaikkea television laulukilpailuohjelmia. Koko episodi oli siis juuri samanlaista paisuteltujen, hieman onttojen tunteiden popdraamaa, joka on Nightwishin leipälaji sekä musiikissa että sen ulkopuolella.

Harva olisi osannut odottaa, että Nightwishin ensimmäinen single Tarjagaten jälkeen on juuri tämä – täydellinen pophevikappale ja paras kirkasta naislaulua hyödyntävän metallin edustaja koskaan.

Kukaan ei toki erehtyisi luulemaan Anette Olzonia klassisesti koulutetuksi laulajaksi, mutta se oli myös hänen valttinsa. Hänen ilahduttavasti ohuempi äänensä oli vuoripuronraikas tuulahdus Nightwishin musiikissa; Turunen ei oopperalaulajien perisyntiä heijastellen olisi esimerkiksi ikipäivänä selvinnyt Amaranthin kertosäkeen poukkuilevasta rytmityksestä.

Lisäksi Olzon oli jotain, mitä Turunen ei koskaan ollut – rokkimimmi – ja yhtye tuntui haluavan sylkäistä tämän seikan Turusen kasvoille. Englanninkielinen fraasi ”back with a vengeance” on harvoin sopinut rockbändin paluuseen yhtä pistämättömästi.

Tuomas Holopainen, Vangelista diggaava mieslapsi. (Kuva: Tomi Palsa)

Osa videon ja kappaleen viehätystä on tarkkailla, miten pubibändin varjoista kirkkaisiin parrasvaloihin yhtäkkisesti tempaistu Anette Olzon pärjää. Se on kuin Keanu Reevesin katseleminen Myrskyn ratsastajat -elokuvassa. Vähän väliä tekee mieli huudahtaa: ”Hyvä, Keanu! Selvisit siitä kohtauksesta mokaamatta täydellisesti!” Sama tunne tulee, kun seuraa Olzonin varsin outoa, heviuskottavaksi aiottua liikehdintää kappaleen videossa. ”Hei, tuo näytti aika nololta, mutta tavallaan hyvältä!”

Se on kuin seuraisi karismaattisen amatöörin hieman myötähuolestuttavaa mutta viihdyttävää rock-performanssia, mitä se toki onkin. Eikö tällä esityksellä voitettaisi Heavy Metal Idols, jos sellainen ohjelmaformaatti olisi olemassa?

Kappaleen kertosäe on sulaa neroutta: se on veistetty samasta puusta kuin sellaiset elämää ja äänentoistolaitteistoa suuremmat voimakertosäkeet, jotka kuullaan kappaleissa Total Eclipse of the Heart, Heaven Is a Place on Earth ja, kyllä, Over the Hills and Far Away. Kertosäkeessä Olzonin kerrostettu laulu kuulostaa voimakkaalta mutta suorastaan tyttömäiseltä; siinä on juuri sopivaa kireyttä ja potkua tällaisen paisuttelun tarpeisiin.

Minun tulkintani mukaan sekä sanoitus että Hugo Simbergin rakastettua Haavoittunut enkeli -maalausta lainaava video ovat sellaista suhteellisen avointa ja hienostelematonta eeppis-myyttistä hölynpölyä, joka on helppo tulkita korostamaan Holopaiselle ilmeisen tärkeitä viattomuuden, ulkopuolisuuden ja väärinymmärrettyyden teemoja. Tärkeintä niissä ei kuitenkaan ole sisältö vaan hyvältä näyttävä ja kuulostava pinta.

Amaranth kuuluukin metallisesta kuosistaan huolimatta samaan karsinaan nimenomaan 1980-lukulaisten voimapoppisten ja -balladien kanssa: se on isojen hiusten, ison symboliikan, isojen äänten ja vieläkin isompien satukirjatunteiden juhlaa.

Se on hemmetin hyvä kappale. Se on eittämättä tämän vuosituhannen suomalainen pophelmi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

27. huhtikuuta 2007 – Pronssisoturi-muistomerkki siirrettiin aamuyöllä pois Tallinnan Tõnismäeltä. Siirto aiheutti mellakoita Virossa ja Viron ja Venäjän välirikon.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress