Popklassikot 1996

#9 The Prodigy – Firestarter

The Prodigy ja pyromaanin riemu.

The Prodigy ja pyromaanin riemu.

The Prodigyn nerokkuus piilee pohjimmiltaan siinä, että se pystyy kanavoimaan koko maailman liike-energian hetkellisesti rytmiseen vöyrytykseensä. Ykkösiskuille latautuva voima pudottaa kanveesiin kuin Robert Heleniuksen oikea suora. Kuuntelija havahtuu kokoamaan itsensä, vain huomatakseen olevansa osa hikeä valuvien tanssijoiden riehuvaa massaa.

Firestarter on single The Prodigyn kolme albumia kestäneen kultakauden päättäneeltä The Fat of the Land -levyltä. Tanssijasta laulajaksi siirtyneen Keith Flintin punk-kähinä yllätti Firestarterin ilmestyessä monet – myönteisesti ja kielteisesti. Oli selvää, että The Prodigy oli ajautunut jo kauas rave-juuriltaan. Jo edellisellä Music for the Jilted Generation -albumilla läsnä olleet tummat sävyt olivat syventyneet puhtaaksi, päälle käyväksi aggressioksi.

Kuten The Prodigyn kappaleista useimmat, nojaa myös Firestarter muutamaan melodiseen riffiin ja breakbeatiin. Dynamiikka on kaksijakoista: suvantokohdat kiusaavat ja odotuttavat kuuntelijaa, jonka jälkeen teurastus rummuilla jatkuu. Keith Flintin vokaalit ovat oiva mauste, josta ei kuitenkaan tullut vakituista osaa bändin repertuaarissa. Ne olivat lopulta vain osatekijä Liam Howlettin visiossa, sample muiden joukossa.

The Prodigy on ollut aina show. Lukemattomista muista elektronisen musiikin artisteista poiketen se ei ole nojannut yhteen etäiseen, anonyymiin ohjelmoijaan. Vaikka Liam Howlett on vastannut musiikista, ei Flintin, Maximin ja vuonna 2000 bändistä eronneen Leeroy Thornhillin roolia ole syytä vähätellä. He ovat tehneet kokonaisuudesta äärimmäisen viihdyttävän ja helposti lähestyttävän. Keikoilla he ovat nauttineet bileistä yleisön ja Howlettin syntikkakioskin välissä. Firestarterin video heijastelee tätä erikoislaatuisen toimivaa asetelmaa: maanisesti ilveilevä Flint ottaa tähden roolin, Howlett elehtii sisäänpäin kääntyneesti, kun taas Maxim ja Thornhill ovat vapaassa liikkeessä.

Kriittisesti tarkasteltuna The Prodigyn tyylillinen kehityskaari hilpeistä tikutaku-vokaaleista ja rave-pianoista kohti ilkeämpää vääntöä oli joka tapauksessa menestys. Kurjaa on se, että uudistuminen päättyi The Fat of the Landiin. Vaikka bändi on edelleen rautainen esiintyjä eivätkä uudetkaan albumit aivan surkeita ole, ovat ne kuitenkin 1990-lukulaisen nostalgian varassa. Innovaattori väsyi ja sen katse jämähti peräpeiliin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!