Popklassikot 1992

#9 Screaming Trees – Nearly Lost You

Screaming Trees. Nuori Mark Lanegan toisena oikealla.

Cameron Crowen vuonna 1992 ilmestynyt toinen pitkä ohjaustyö Singles ei ole kovin hääppöinen elokuva, mutta se on silti ansainnut paikkansa pophistoriassa. Singles on melko tavanomainen romanttinen komedia, jossa hiukan turhan vanhan näköiset “nuoret aikuiset” ruikuttavat sinkkuelämänsä vaikeutta ja etsivät “sitä oikeaa”. Amerikkalaiselokuvasta kun on kyse, niin tähtiin on kirjoitettu, että lopussa jokainen löytää partnerin, ja kaikki ovat niin sokerisen onnellisia, että hampaita vihloo.

Pophistoriallisen tärkeän Singlesistä teki sen sijoittuminen Seattleen grunge-skenen keskelle juuri, kun musiikkityyli oli lyömässä läpi valtavirtaan. Mitä siitä, vaikka grunge-kuviot ovatkin elokuvassa korkeintaan eksoottista paikallisväriä ja taustakoristelua? 1990-luvun alkupuolen nuorille riitti, että elokuvassa pyöritään Alice in Chainsin ja Soundgardenin keikalla, Tadin Tad Doyle esiintyy cameo-roolissa ja Pearl Jamin Eddie Vedder, Jeff Ament ja Stone Gossard esittävät Matt Dillonin näyttelemän Cliffin johtamaa Citizen Dick -yhtyettä (jonka hittikappale on, kuinkas muuten kuin, Touch Me, I’m Dick).

Parhaiten Singles toimiikin ajankuvana – kelpuutettakoon elokuva esimerkiksi raskauttavaksi todisteeksi siitä, että 1990-luvun alussa todella pukeuduttiin sortsit & pitkät kalsarit -yhdistelmään.  

Vielä elokuvaa olennaisempi 1990-luvun alun artefakti on sen soundtrack, joka oli huomattavasti keskinkertaisesti menestynyttä elokuvaa suositumpi. Levy myi miljoonia ja esitteli valtavirtayleisölle grungen tärkeimmät yhtyeet (Pearl Jam, Alice in Chains ja Soundgarden, vain Nirvana loisti poissaolollaan) sekä niiden vaihtoehtorock-aikalaisia (Smashing Pumpkins) ja esikuvia (The Replacements -legenda Paul Westerberg, Mudhoney, Pearl Jamin edeltäjä Mother Love Bone).

Singles-soundtrackin valtavirtamenestys oli vasta grungen suosion alkua, mutta Mudhoney näki soundtrackilta löytyvällä Overblown-kappaleellaan jo myrskypilvet horisontissa:

“Everybody loves us
Everybody loves our town
That’s why I’m thinkin’ lately
Time for leavin’ is now
Hey hey hey hey
It’s so overblown”

Mudhoneylla olikin epäilemättä eturivin näköala levy-yhtiöiden hillittömään mässäilyyn pikkuruisen Seattle-skenen äärellä. Kaikki liikkuva, jolla oli revityt farkut, flanellipaita ja säröpedaali, kiinnitettiin levy-yhtiöille. Kun grunge-bändit loppuivat, mikä tahansa “vaihtoehtoinen” riitti, ja kun Seattle oli kaluttu paljaaksi, siirryttiin muihin kaupunkeihin. Näin suurille levy-yhtiöille päätyi sekä lahjattomia perässähiihtäjiä (kuka muistaa vielä Candleboxin) että Tadin, The Melvinsin, Butthole Surfersin ja niinpä niin, Mudhoneyn kaltaisia yhtyeitä, joista ei koskaan saisi koulittua salonkikelpoista poprockia.

Jälkimmäiseen ryhmään kuului myös Electro-Harmonixin treble booster -kitaraefektipedaalin mukaan nimetty Screaming Trees, jonka Singles-soundtrackille valikoidusta kappaleesta Nearly Lost You tuli se isoin hitti ja ylivoimaisesti tunnetuin kappale.

Vuoteen 1992 mennessä 1980-luvun puolivälissä Ellensburgissa, Washingtonissa perustettu yhtye oli tehnyt jo viisi täyspitkää albumia. Näillä levyillä saavutetun kulttisuosion ansiosta se oli aloittanut kuherruskuukautensa suuren Epic-levy-yhtiön kanssa jo ennen grunge-boomia, vuonna 1990.

Screaming Trees on perinteisesti niputettu yhteen seattlelaisaikalaistensa kanssa, mutta todellisuudessa se oli paljon useimpia näitä monipuolisempi ja kaupallisessa mielessä sekavampi yhtye. Vaikka sen musiikissa oli elementtejä sekä hard rockista että punkista ja ulkoisesti se muistutti erehdyttävästi seattlelaisasetovereitaan, Screaming Trees saattoi yhtä hyvin soittaa heleää vaihtoehtopoppia tai harhautua psykedeeliseen kaleidoskooppiin.

Yhtyeen uran edetessä sen musiikki sai yhä enemmän folksävyjä. Folk ja blues johdattivat myös laulaja Mark Laneganin sielun pimeitä pohjamutia luotaavaa soolouraa, joka alkoi vuonna 1990 Winding Sheet -albumilla ja jatkuu yhä elinvoimaisena tänäkin päivänä.

Musiikin ohella ryyppäämisestä ja tappelemisesta tunnettu kvartetti – Lanegan, veljekset Gary Lee Conner (kitara) ja Van Conner (basso) sekä rumpali Barrett Martin – debytoi suurella levy-yhtiöllä vuoden 1990 Something About Today -ep:llä ja 1991 julkaistulla Uncle Anesthesia -albumilla. R.E.M.:in helisevää indie-folk-rockia muistuttavassa singlebiisi Bed of Rosesissa grungea oli oikeastaan vain laulaja Laneganin ruosteinen sointi. Kappale jäi pikkuhitiksi vaihtoehtoradiokanavilla.

Singlesin myötätuulessa Nearly Lost You vei Screaming Treesin viimein myyntilistoille ja MTV:hen, mutta lopulta kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Vuonna 1992 julkaistu Nearly Lost Youn sisältänyt pitkäsoitto Sweet Oblivion ei koskaan noussut Billboardin listan sijaa 141 korkeammalle. Yhtyeen seuraava single Dollar Bill menestyi vielä kohtalaisesti, mutta Screaming Treesin päivät valtavirran valokeilassa olivat luetut.

Sweet Oblivionia seurannutta kiertuetta värittivät jatkuvat tappelut, ja lopulta yhtye päätti jäädä tauolle. Seuraava Screaming Trees -levy, Dust, ilmestyi vasta neljä vuotta myöhemmin ja se menestyi kehnosti, vaikka kriitikot kehuivatkin sen kiehtovan pastoraalista, vahvasti folk-vaikutteista raskasta rockia, joka huokui sateisia peltoja, narisevia porstuan rappusia ja pölyisiä Raamattuja yksinäisten hotellihuoneiden yöpöydän laatikossa.

Dustilta selkeästi kuultava nuhjuisuus, kuluneisuus, harmaus ja tuulessa lentävä tuhka oli kuultavissa myös Sweet Oblivionilla ja Nearly Lost Youlla. Vaikka kappaleen Hendrix-vaikutteinen kitarariffi ja vastustamaton groove vievät mukanaan, Screaming Treesissä oli myös jotain, joka ei koskaan soveltunut samalla lailla valtavirtaan kuin sen grunge-aikalaiset. Se ei uhkunut näiden tavoin dramaattista teiniangstia tai eeppistä maailmantuskaa. Se oli kyllä surumielinen, melkeinpä epätoivoinen, mutta sen väsynyt, maahan lyöty ja tuulen pieksemä rock oli enemmän sukua naarmuiselle bluesille, tuskaiselle gospelille ja pölyiselle folkille kuin paisuttelevalle stadionrockille.

Sweet Oblivion -albumi manasi suloista unohdusta jo nimessään, ja sen aloittavan Shadow of the Seasonin lohduttomat ensisäkeet kertoivat paljon levyn sisällöstä ja Screaming Treesin maailmankuvasta:



“The hour is ending, can’t you see
There is no way now, to get free
In the shadow of the season
Without a reason, to carry on”

Nearly Lost You on tarttuvasta melodiastaan huolimatta veistetty samasta puusta. Se ei pursuile elämää suurempaa angstia, vaan hohkaa pessimismiä, menetettyjä mahdollisuuksia ja epätoivoisia käytännön kompromisseja.

Nearly Lost You tuntuu kertovan pariskunnasta, jotka kumpikin ovat syyllistyneet pettämiseen. Screaming Treesin maailmankuvassa tämä petos tuntuu vääjäämättömältä kuin vuodenaikojen vaihtelu:

“Did you hear the distant cry
Calling me back to my sin
Like the one you knew before
Calling me back once again”

Tuskaan ja suruun ikään kuin pitää alistua. Se ei johda dramatiikkaan, vaan tilanne hyväksytään ja käydään nukkumaan – jälleen yksi arpeutuva viilto sydämessä:

“I nearly, I nearly lost you there
And it’s taken us somewhere
I nearly lost you there
Let’s try to sleep now”

Nearly Lost You on loistava kappale ja Screaming Trees hieno yhtye, mutta tämä ei selvästikään ole Smells Like Teen Spirit. Luoja sitä sukupolvea auttakoon, jonka määrittelevä tunnuslaulu olisi näin toivoton ja alistunut. Screaming Trees oli ja on ikuisesti tuomittu olemaan grunge-sukupolven nuorten menestyjien se vähän kummallinen serkku, joka on selvästi lahjakas, mutta ei oikein tunnu onnistuvan missään. Sukujuhlissakin se vain istuu olohuoneen nurkassa jupisemassa omiaan. Taas humalassa, sen voi haistaa sen hengityksestä. Mutta yhtäkkiä se nousee laulamaan… Ja voi kuinka kaunista se onkaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

“Wait a minute, man. I don’t wanna hear anything negative.” Matt Dillonin ja Pearl Jamin klassikkokohtaus Singlesissä:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!