Popklassikot 1984

#9 Echo & the Bunnymen – Killing Moon

Echo & the Bunnymen.

Kun minulta tiedustellaan pophistorian veret hyytävintä kappaletta, tulee ensimmäisenä vastauksena mieleen Echo & the Bunnymenin The Killing Moon.

Fyysistä pahoinvointia allekirjoittaneelle aiheuttavat jo kappaleen ensimmäiset tahdit, jotka ponkaisevat eetteriin varoittamatta, äkkiväärinä ja pisteliään kuulaina, liidellen sitten lähes flamencomaisina omille teilleen kitaristin kylmänpuremien sormien lopulta jähmetyttyä amputaatiokuntoon.

Popkoukkujen ja ahdistuneen kitinän yhteennaittajina mestaroitunut Echo & the Bunnymen oli hionut frigidin atmosfäärin huippuunsa jo Porcupine-levyllään (1983). Albumi veti rajalinjan sille, miten koreilevaksi ja operettimaiseksi postpunkin voi parhaimmillaan raffinoida. Bunnymen sekoitti genrelle ominaisesta elokuvallisesta kaksivärisyydestä niin laajan likaisenvalkoisten sävyjen skaalan, että samalla yhtye ikään kuin mitätöi tulevaisuuden itseltään.

Vuotta myöhemmin seuranneelta Ocean Rain -albumilta puuttuu Porcupinen maanisuus. Tehokeinot ovat nyt liioitellumpia ja väkinäisempiä. Vispilärummut ja vaelteleva piano tuovat Killing Mooniin lynchiläistä savuisuutta; kömpelösti aseteltuja kliseitä vailla edeltäjänsä nerokasta sommitteluntajua.

Siitä huolimatta Killing Moon on bändin tuotannossa se kaikkein ahdistavin verenseisauttaja. Teksti on suoraviivaisuudessaan täynnä synkkää fatalismia, jota vain alleviivaa se, että pohjimmiltaan kappale on radiosoittoon räätälöityä melodraamaa. Echo & the Bunnymen palaa poplaulelman pariin ja samalla Ian McCulloch löytää sisäisen perusgoottinsa.

“So soon you’ll take me
Up in your arms
Too late to beg you or cancel it
Though I know it must be the killing time”

Maalailevan impressionismin tilalla on nyt raskas uhkaavuuden tuntu. Kappale antaa epäselvän vihjeen eroottisesta kohtaamisesta tai henkirikoksesta. McCulloch eläytyy siinä määrin kertojan rooliin, että hän todella tuntuu uskovan kohtalokkaan voimaballadinsa vääjäämättömästi etenevään draamankaareen.

Laulaja karsi sanoituksesta itselleen aiemmin tavanomaiset surrealismit ja tuntuu olevan niin tosissaan, että Robert Smithiäkin hirvittäisi. Kuutamo, valtameri ja lemmenkuolo. Kyllä, aina kappaleen soidessa tunnen selkäpiissäni lovecraftilaista kauhunvärinää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Nuorgam on tunnetusti poiminut kaikki tässä sarjassa esitellyt kappaleet Richard Kellyn sukupolviklassikosta Donnie Darko. Elokuvassa Killing Moonista kuullaan maxisingleltä löytyvä pidempi versio.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!