Popklassikot 1999

#9 Blur – Coffee and TV

Kuvitus: Antti Vanhatalo.

Kuvitus: Antti Vanhatalo.

Taivas hämärtyi ikkunani ulkopuolella harmaan huhtikuun päivän kääntyessä kohti iltaa. Sade hakkasi vasten lasia samaan tahtiin tietokoneeni näppäimistön kanssa yrittäessäni epätoivoisesti vangita kirjoitettuun muotoon Blurin Coffee and TV -klassikkoa.

Yhtäkkiä säpsähdin hereille puhelimeni soinnin repiessä minut väkivaltaisesti ajatuksistani. Kopeloin kädelläni paperikasojen keskeltä, kunnes sain luurin korvalleni. Ääni rätisevän linjan toisessa päässä kuulosti tulevan jostain kaukaa. Sen taustalla kuulin liikenteen meteliä sekä juoppojen ja katuhuorien huutoja.

“Kuulin, että kirjoitat Blurin Coffee and TV -kappaleesta”, käheä ääni sanoi enemmän todeten kuin kysyen. Selvästi Nuorgamin kirjoittajien joukossa oli myyrä, joka toimitti tietoa ulkopuolisille, mutta se oli ongelma, joka minun pitäisi hoitaa myöhemmin. Nyt ei auttanut kuin myöntää asian olevan juuri näin.

“Senkin rotta! Älä teeskentele, ettet tiedä, kuka täällä on”, ääni jatkoi sävyyn, joka olisi voinut saada ikkunalaudallani nököttävän kukan kuihtumaan, ellei se olisi jo heittänyt henkeään jatkuvan laiminlyönnin seurauksena.

Jälleen kerran linjan toisesta päästä kuuluvan äänen haltija tuntui tietävän tarkalleen, mitä ajattelin. Vaikka tuo ääni oli vuosien kovan elämän murjoma, tunnistin sen välittömästi – uskomatonta, mutta totta, juttelin Coffee and TV -videon kaltoin kohdellun tähden Milkyn kanssa. Tajusin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen kertoa tarinansa.

Nuorgam: Hyvä on Milky, tehdään sitten se haastattelu. Missä olet luuhannut kaikki nämä vuodet?

Milky: Tottavie tehdään! Kyllä minä teidän metkunne siellä Nuorgamissa tiedän – kirjoittelette niitä viheliäitä kirjoituksianne täysin omasta päästänne kysymättä mitään asianomaisilta. No, minäpä haluankin kertoa oman näkemykseni. Toisin kuin te kirotut ”journalistit” ja niin sanotut fanini luulevat, olen vielä kaukana siitä suuresta taivaan pahvinkeräyslaatikosta. Esimerkiksi viime vuodet on tehnyt soololevyäni ja uskokaa pois, se tulee palauttamaan nimeni parrasvaloihin. Puhun nyt todellisesta milkymaniasta. Älkää koskaan unohtako… [Milkyn paasaus keskeytyy äkilliseen ja pitkälliseen yskänkohtaukseen, jonka hetkeksi laannuttua pääsen lyömään väliin kysymyksen, joka palauttaa haastattelun raiteilleen.]

N: Sinua pidettiin 1990-luvulla Blurin viidentenä jäsenenä. Mitä muistat vuosikymmenen puolivälin brittipophuumasta?

M: [Kysymystä seuraava koriseva naurunpuuska on jälleen vähällä laukaista yskänkohtauksen.] Krähähähähkrööhköhköh… Mitäkö muistan?! No en kuule paljon mitään. Silloin vedettiin kaikki huumeet, mitä käsiimme saimme, ja tuoreita pikku kuohukermatölkkejä pyöri ympärillä siihen malliin, että rumimmat piti hakata kepillä kauemmaksi! Brittipop oli lakipisteessään. Mehän olimme vuonna 1995 julkaisseet The Great Escape -levyn, ja sitten oli se kuuluisa listataistelu Oasiksen kanssa. Minä ainakin vain nauroin noille lehtien keksinnöille. Ryyppäsin yhtä lailla myös Noelin ja Liamin kanssa. Juhlia toisin sanoen riitti!

N: Niin, musiikillisestikin Great Escapella homma alkoi mennä vähän överiksi…

M: Ja minä yritin tolkuttaa kavereille, että ette te mitään Country Housea halua tehdä. Se alkoi olla jo irvokasta parodiaa siitä tyylistä, jonka synnytimme Modern Life Is Rubbishilla, mutta kaverit olivat liian sekaisin, eivätkä kuunnelleet. Myönnän kyllä itsekin, että se oli sellaista pyöritystä, että aloin muistuttaa enemmän kirnupiimää kuin omaa raikasta itseäni.

Joka tapauksessa sen lätyn jälkeen piti tehdä musiikillinen täyskäännös. Graham (Coxon, Blurin kitaristi – toim. huom.) alkoi ottaa yhä tiukempaa otetta musiikista, ja olin hommassa täysillä mukana. Olinhan kaikista yhtyeen jäsenistä läheisin juuri hänen kanssaan – ei minulla turhaan ole tatuoituna kaverin kuva kylkeeni!

N: Sitten vuonna 1997 tuli nimetön Blur-levy, jolla peribrittiläinen yhtye ottikin yhtäkkiä vaikutteita amerikkalaisesta indiestä…

M: Kuuntelimme Grahamin kanssa Pavementia, Sebadohia ja muuta sellaista amerikkalaista meluisaa indierockia, jonka antiteesi Blur oli tavallaan ollut. Teimme sen levyn Islannissa – paitsi henkisesti, myös fyysisesti kaukana brittipopskenestä. Jengi sitten vähän epäili, että mitähän tuostakin tulee, mutta kun Song 2:sta ja Beetlebumista tuli hittejä, se pisti niille mulkvisteille jauhot suuhun!

N: Blur oli luonut nahkansa onnistuneesti, mutta kuinkas tuosta eteenpäin?

M: No, pojat olivat tilanteessa vähän neuvottomia, ja katseet kääntyivät tietty minuun. Olin innostunut William Orbitin tekemästä Movin’ On -kappaleeni… köh… siis kappaleemme remixistä ja ehdotin, että palkkaisimme hänet tuottamaan seuraavan levymme. Kaikki aikaisemmat juttummehan olimme tehneet Stephen Streetin kanssa, mutta todellisen taiteilijan on seurattava muusaansa…

N: No minne se muusa sitten teidät johdatti?

M: Kuten Orbitin palkkaaminen jo vihjaa, elektroninen musiikki sai yhä suurempaa jalansijaa 13-levyllä. Itse olin jo pitkään ehdotellut jätkille, että voitaisiin tehdä jotain elektronista ja unohtaa kitarat ja muut. Mutta ei se ihan niinkään mennyt, tällä albumilla kokeilimme vähän kaikkea räkäisestä garagerockista gospelkuoroihin ja psykedeliasta progeen.

N: Myös Albarnin hiljattain päättynyt suhde Elastican Justine Frischmannin kanssa taisi olla tärkeä tekijä 13:sta synnyssä?

M: No joo… Mutta ei pidä unohtaa omaa suhdettani Miss Milkyyn. Tender ja No Distance Left to Run syntyivät kummatkin minun kertomuksistani. Perkeleen Damon otti vain kunnian itselleen. Oletko huomannut, että sana demon eroaa Damonista vain yhdellä kirjaimella?

N: Öh, okei. No, mutta siirrytäänpä itse asiaan eli Coffee and TV -kappaleeseen, joka kaikesta huolimatta on se kappale, josta sinut parhaiten…

M: Kuten sanoin DEMONI!

N: …tunnetaan. Mitä muistat sen synnystä?

M: Sen kappaleen De-… anteeksi Damon ja Graham tekivät yhdessä. Minun panokseni rajoittui enemmänkin ideoiden heittelemiseen. Sanoitukset kirjoitti Graham, ja toki kappale on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän laulaa siinä leadia. Olihan hän aikaisemmin pari kappaletta laulanut – esimerkiksi You’re So Greatin Blur-levyllä – mutta Coffee and TV oli ihan sinkkubiisi.

Varmaan Graham halusi laulaa sen, koska kappale on niin henkilökohtainen. Selkeästihän biisi kertoo Grahamin alkoholismista ja estoista sosiaalisissa tilanteissa. Kuuntelepas nyt vaikka näitä säkeitä [laulaa äänellä, joka muistuttaa enemmän Tom Waitsia kuin Coxonia]:

”Sociability, it’s hard enough for me
Take me away from this big bad world
And agree to marry me
So we could start over again”

…ja…

”Your ears are full of the language
There’s wisdom there, you’re sure
’Til the words start slurring
And you can’t find the door”

N: Entäs kappaleen kertosäe: ”So, give me coffee and TV, history, I’ve seen so much, I’m goin’ blind, and I’m brain-dead virtually”? Tuosta ja koko muustakin kappaleesta voisi aistia jonkinlaista kyllästymistä koko Blur-kuvioon.

M: Varmasti… Siinä oli kaikkea hässäkkää. Graham kävi alkoholiparantolassakin, ja bändi teki sitten seuraavan levynsä, vuonna 2003 ilmestyneen Think Tankin, suurilta osin ilman häntä. Kun Graham sitten palasi studioon vuoden 2002 puolella, hänen panostaan ei enää kaivattukaan.

Minullehan kävi vähän samalla tavoin. Minulla oli paljon musiikillisia ideoita Blurin varalle, mutta Grahamin lähdettyä sain kylmästi kenkää. Olin vuodattanut koko sisukseni Bluriin, ja jätkät heittivät minut kierrätysastiaan kuin pahaisen pizzalaatikon.

Silti… En kadu mitään. 13 oli levy, johon minulla oli eniten panosta ja onhan se tietty yhtyeen uran hienoin albumi. Siinä, missä Modern Life Is Rubbish ja Parklife ovat hyvin paljon aikansa tuotteita, 13 kuulostaa kaikessa sekavuudessaan edelläkävijältä suurelle osalle sitä seurannutta indierockia.

N: Jutellaanpas lopuksi vielä hetki siitä kuuluisasta videosta…

M: Sehän oli toki paras juttu, mitä Blur koskaan teki. Ei tietenkään pelkästään sen takia, että näyttelin siinä, mutta olihan karismani Blurin salainen ase, jota ei ollut jostain syystä vielä videoissa käytetty. Aikaisemmin olin vaikuttanut vain kulissien takana, mutta viimein pääsin parrasvaloihin. Etenkin Damon tietty alkoi heti kadehtia minua. Se juippi tajusi, että hänen päivänsä Blurin nokkamiehenä olivat luetut…

N: Myös tyttöystäväsi Miss Milky on mukana videolla. Aikaisemmin kerroit, että suhteenne oli päättymässä. Vaikuttiko tämä videoon?

M: Kuvaukset olivat vaikeat, koska meidän piti näytellä yhä rakastavaisia, vaikka se eukko oli vain viikkoa aikaisemmin heittänyt minut pihalle kämpästämme. Mistä lienee saanut ne kuvat käsiinsä… Sitä paitsi se tölkki ei millään voinut olla alaikäinen… [epäselvää muminaa] Joka tapauksessa ammattilainen hoitaa hommat, oli tilanne mikä tahansa. Enkä halua kehua, mutta lopputulos on silkkaa Oscar-materiaalia. Jos sellaisen olisi voinut saada musiikkivideosta, olisi urani ollut varmasti kovin erilainen. Joka tapauksessa voitin siitä pätkästä NME:n ja MTV:n musiikkivideopalkinnot.

N: Kuten aikaisemmin kerroitkin, sait lähtöpassit Blurista samaan aikaan kuin Graham Coxon. Mitä potkujesi jälkeen tapahtui?

M: Minulla oli paljon ideoita, mutta kateellisten paskojen takia kaikki meni myttyyn. Keksin Blurin jälkeen idean bändistä, jossa taustayhtyeenäni olisi joukko apinoita. Sössötin sitten ideastani kännissä Jamie Hewlettille ja niin… Loppu onkin sitten historiaa.

Tulihan sitä toki sitten juhlittua vähän liikaa. Selkääntaputtelijoita, kaikenmaailman loisia ja muuta roskasakkia piisasi… Kunnes rahat loppuivat.

Mutta – ja saat kuule lainata tätä sinne hikiselle viiksihipsterisivustollesi – Milky on vielä kaukana viimeisestä myyntipäivästään!

* * *

Säästän rakkaat lukijani Milkyn useita tunteja jatkuneelta raivokkaalta monologilta, jonka sylkipärskeet lähestulkoon lensivät läpi puhelinlinjojen ja ulos luurista korvaani asti. Lopulta suljin puhelimeni toki säälien, mutta myös arvostaen tätä maailman kolhimaa ja sivuraiteille ajautunutta monitaiteellista visionääriä.

Jossain vaiheessa puhelun aikana sadekin oli lakannut. Suljin tekstinkäsittelyohjelman ja laitoin vielä kerran sen kuuluisan videon pyörimään. Nostin maljan (toki valkovenäläistä) Milkylle, tuolle maitotölkeistä suurimmalle, ja samalla laulun säkeet palasivat mieleeni:

”Your ears are full but you’re empty
Holding out your heart
To people who never really
Care how you are”

http://www.youtube.com/watch?v=6oqXVx3sBOk