Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#81 Bradford Cox

Stoalaisuus ei tarkoita sitä, etteikö Cox kykenisi antautumaan taiteensa edessä. Kuva: Oskari Onninen

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Maanjäristyksistä laulaa myös Tori Amos syyskuussa Jäähallissa.

Jo muinaiset kreikkalaiset tuijottelivat sandaaleihinsa pohtiessaan maailmankaikkeuden rakennetta, hyvää elämää tai vaikkapa musiikin olemusta. Antiikin ajan Ateena tunnettiin filosofiensa ohella näytelmäkirjailijoistaan sekä runonlaulajistaan ja voidaan nähdä länsimaisen nerouden alkukehtona.

Athens taas on päälle sadantuhannen asukkaan pikkukaupunki Yhdysvaltain Georgiassa. Sen omaan nerokkaaseen kulttuuriperintöön lukeutuvat R.E.M., The B52’s, Danger Mouse, Neutral Milk Hotel, Of Montreal, Olivia Tremor Control sekä Bradford James Cox, joka tunnetaan parhaiten Deerhunter-yhtyeen keulahahmona.

Puolen vuosikymmenen aikana Deerhunter on ehtinyt pyöräyttää ulos neljä kehuttua albumia ja useamman EP:n. Samalla Cox on paiskinut töitä Atlas Sound –sooloprojektinsa parissa. Tuskin on liioiteltua väittää, että yhtyeen menestykseen ovat vaikuttaneet sekä solistin musiikilliset että ulkomusiikilliset avut. Kyynikko voisi todeta, että Marfanin syndroomaa sairastava, aseksuaaliksi julistautunut, ristiinpukeutuva ja vähän joka suhteessa eksentrinen Cox on lähes liian täydellinen 2000-luvun indierockyhtyeen maskotti. Musiikkia kuitenkin myydään usein juuri traagisilla outsider-tarinoilla ja niiden yleisölle tarjoamilla heijastumispinnoilla.

Kuva: Oskari Onninen

Sävellyksellisesti Cox ja Deerhunter eivät ehkä koskaan ole olleet varsinaisia suuria innovaattoreita. Shoegazehtavan psykedeelinen pop on soljunut turhaa viilaamista karttavilta levytyksiltä lähes maneerimaisen vaivattomasti. Cox itse on luonnehtinut ahkeraa biisinkirjoitustaan automaatioksi, eräänlaisessa tiedottomassa tilassa syntyväksi prosessiksi.

Deerhunterin musiikilliset vaikutteet lepäävät yllätyksettömästi siellä, missä lukuisilla muillakin 2000-luvun indierokkareilla: My Bloody Valentine, Brian Eno, Stereolab, The Fall, Sebadoh… Poikkeavamman inspiraation lähteen ovat sen sijaan muodostaneet sairaalat, joissa Cox on joutunut toistuvasti viettämään aikaansa (sattumoisin myös Eno sai oman auditiivisen herätyksensä juuri steriilissä sairaalaympäristössä). Lasarettien sosiaalinen eristyneisyys sekä kehon ja psyyken rajut muodonmuutokset ovatkin tyypillisiä teemoja Coxin tuotannossa.

Yhtä lailla Cox mainitsee vaikutteekseen pikkukaupunkiympäristön vaatiman eskapismin. Avantgardelevyjen ja huumeiden avulla lähiöiden yksinäisyys muuntautui urbaaniksi pastoraali-idylliksi. Tuolloin popin kirjoittamiseen kiinnostusta vailla ollut Cox löysi myöhemmin samat transsitilat omasta musiikistaan. Käytännössä tämä esikaupunkilainen suhde ympäristöön, kemian ja luonnon yhteensovittaminen, transkendenssin ja aistiärsykkeiden jatkuva kaipuu, kuuluu edelleen Deerhunterin kappaleiden väreilevässä aurassa, joka muiden leikkaa ja liimaa -periaatteen pastissipsykedeliaa soittavien yhtyeiden tuotannosta uupuu.

Antiikin Ateenasta sai alkunsa Myös stoalainen koulukunta. Se mikä todella ylevöittää Bradford Coxin artistina, on juuri elämänasenne. Cox on ehkä tuon stoalaisen tyyneyden hätkähdyttävin musiikillinen ilmentymä. Hän tuntuu hyväksyneen täysin kuolevaisuutensa. Hänen musiikistaan puuttuvat itsesääli, dramatiikka ja tuskanpurkaukset, kaikki ne tunteet, joiden parissa ”suuret taiteilijat” tavallisesti vielä stadionkaudellaankin kamppailevat. Sen sijaan, kun vajaa kolmikymppinen Cox nousee riutuvan ja lopullista enteilevän olemuksensa kanssa lavalle, hänestä huokuu uskomaton mielenrauha, jonka sopisi tarttuvan kaikkiin kuulijoihin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress