Popklassikot 1986

#8 Paul Simon – You Can Call Me Al

Paul Simon, popin tohvelisankari.

Tohvelit. Jostain syystä You Can Call Me Alista tulee mieleen tohvelit. Ei välttämättä reinoainot vaan sellaiset nopsasti tokkurassa jalkaan sujautettavat.

”Why am I soft in the middle?
The rest of my life is so hard”

Mihin tohveleita tarvitaan? Sisällä jalkoja lämmittävät tarvittaessa villasukat ja sujautettavilla tohveleilla ei viitsi mennä uloskaan, hädin tuskin kellariin tai vintille. Ulos on aina parempi laittaa kengät jalkaan.

Tuovatko tohvelit meille häivähdyksen jostain kotoisasta ja välittävästä? Lämmittävät kuin sukat, suojaavat melkein kuin kengät. Tohvelit ovat mukavat. Tuleeko kenellekään tohveleista negatiivisia ajatuksia? Herättääkö Paul Simon meissä kielteisiä tunteita?

”If you’ll be my bodyguard
I can be your long lost pal
I can call you Betty
And Betty, when you call me
You can call me Al”

Samalla, kun kenties ääneen murehdimme omaa saamattomuuttamme ja tylsää elämäämme, ihannoimme hiljaa sisimmässämme Bettyä ja Alia. Varmasti olisivat niin luodut toisilleen. Tosi tylsiä, mutta luodut toisilleen.

Bettyllä olisi sängyn alla punaiset tohvelit, ehkä jopa vaaleanpunaiset, joissa on tupsuja tai vähintään kukkakuvio. Alilla olisi sellaiset mustat nahkaiset tai harmaaruudulliset. Varmasti harmaaruudulliset. Betty ja Al olisivat onnellisia, vailla nuoruuden paineita suorittaa arjessa, juhlassa, ilossa, surussa ja rakkaudessa.

”My nights are so long
Where’s my wife and family?
What if I die here?
Who’ll be my role model?”

Syvällä sisimmässään jokainen tietää, että korkeimmalla leijuvat suorituskeskeiset nuoruuden pilvilinnat on syytä joskus romuttaa, ja You Can Call Me Al valmentaa meitä siihen musertavaan tilanteeseen. Sitten on aika tarttua Gracelandiin ja sujauttaa tohvelit jalkaan.

Minulla on Manchester United -tohvelit.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!