Popklassikot 1993

#8 New Order – Regret

New Order – kaikki hyvin valtakunnassa?

Stop. Pikakelaus. Play.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: New Orderin paluusingle Crystal antaa vääriä lupauksia loistokkaasta 2000-luvusta. Albumit Get Ready (2001) ja Waiting for the Sirens’ Call (2005) ovat vain ”ihan kivoja”. Se ei riitä, kun joskus on ollut paras. Peter Hook jättää bändin vuoden 2006 Etelä-Amerikan kiertueen jälkeen ja antaa Myspace-kiihkoilullaan varoittavan esimerkin siitä, miten popmuusikkojen ei tule käyttää sosiaalista mediaa. Gillian Gilbert palaa bändiin 13 vuoden poissaolon jälkeen ja se jatkaa…*VOUVAUS*

Ei tämä nyt onnistunut. Kelataan vielä taaemmas.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: Substancen (1987) ja Techniquen (1989) läpimurto antaa ounastella New Orderille suurta menestystä Yhdysvalloissa. Pitkien kiertueiden sijaan bändi julkaisee World in Motionin, umpibrittimäisimmän singlensä, ja keskittyy sivuprojekteihin. Paluu yhteen tapahtuu Republic-albumilla (1993), jonka teon aikana vanhat koulukaverit Hooky ja Bernard Sumner taas riitelevät. Manageri Rob Gretton pitää rivit suorina eikä päästä mediaa kehittyvälle haaskalle. Seuraa lisää sivuprojekteja.

”Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart”

Suosikkibändistään on vaikea luopua. Heikkoina hetkinä sille toivoisi elämää sen loogista loppua pitemmälle. Muulloin sille toivoisi kerronnallisesti tyydyttävää loppua. Minä en mielelläni muistele Rob Grettonin kuolemaa seuranneita 2000-luvun New Order -sotkuja. Ne ovat elämää, säännötöntä ja rakenteetonta kaaosta, eivätkä ne tarjoa tilaisuutta samanlaiseen täyttymykselliseen päätökseen kuin Regret.

Jos omaksun yhtä tiukan linjan kuin ne, jotka paraikaa väittävät, ettei New Orderia voi olla ilman Hookya, niin New Order loppuu vuonna 1993. Ydinnelikosta ei Gillian Gilbertiä ole enää (perhesyistä ja sairauksista johtuen) kuultu myöhemmillä julkaisuilla. Voimme vielä tiukentaa rajausta ja nimetä Regretin viimeiseksi New Order -kappaleeksi. Republicin muut biisit ovat lähempänä bändin sivuprojekteja Electronicia ja The Other Twota ja Hookyn tavaramerkkibasso on niissä vain levytyssopimuksen sanelema lisä.

Republicin tunnelmista heijastuu Factory Recordsin sotkujen aikainen pessimismi ja uskonpuute. Albumi, jonka työnimi oli vitsikäs Carry on New Order, ei naurattanut edes tekijöitään.

Popyhtyeen uran kauniiseen loppuun taivuttaminen on tietenkin vain harhaisen fantasialeikkiä, kirkkaimman mahdollisen viimeisen biisin hakemista. Regret on silti Crystalin valheita parempi loppu, sillä bändin jäsenillä oli vielä 1990-luvulla paljon annettavaa. Electronic, The Other Two ja Monaco julkaisivat laadukkaita levyjä, joista olisi voinut koostaa kolmisen loistavaa New Orderin ysärialbumia. Parempi tämä toisen todellisuuden fantasia kuin Crystalin uutta alkua seurannut pettymys.

”Maybe I’ve forgotten
the name and the address
of everyone I’ve ever known
it’s nothing I regret”

Kuseeko Bernard Sumner bändikumppaniensa juomiin heti suuren paluusinglen alussa? Samuli Knuutin ja Niko Peltosen Nuorgamin torilla yhä kaikuvat äänet varoittavat lukemasta liikoja Sumnerin sanoituksellisiin hajalaukauksiin. Regret kuitenkin kertoo jotain New Orderin tuolloisesta tilasta. Aikuistuminen on uhka, joka pyrkii tuhoamaan popmusiikillisen olemuksesi heti, kun raotat hieman maskejasi. Eikä se sovi New Orderille.

New Order oli kultakautenaan kuitenkin teinimäisen ilkikurinen bändi. Factory Recordsin huolitellun visuaalisuuden taustalta löytyi neljä maanläheistä ihmistä, joiden keikat saattoivat romahtaa epävireiseen sekoiluun aina sen mukaan, kummalle puolelle kolikko kunakin iltana putosi. Sumner muunteli sanojaan alatyylisiksi ja Hooky nähtiin aika ajoin yleisössä kurmottamassa uhoajia, jotka eivät olleet tyytyneet pelkkään suunaukomiseen. Osa siitä arvoituksellisuudesta, jonka olemme New Orderin ympärille rakentaneet, johtuu juuri siitä, ettemme itse nähneet heitä keikalla 1980-luvulla.

Minä rakastan tätä vuosikymmenen vaihteessa häivyntänsä aloittanutta ensimmäistä versiota New Orderista. Regret tuntuu tuotannollisessa puhtoisuudessaan liian aikuiselta, liian ammattimaiselta. Nämä piirteet pysyivät vielä World in Motionista poissa, kiitos John Barnesin välttävän rapsuorituksen. On osuvaa, että Bernard Sumner ihannoi itse Regretissä aikuistumista.

”I was upset you see
Almost all the time
[…]
I was a short fuse
Burning all the time”

Kukapa ei haluaisi aikuistua ja irtautua, jos lähinuoruudessa on vain sekasotkua, vanhoja ystäviä, jotka tunnetaan liian hyvin, ja omia rasittavasti sinkoilevia tunteita. Kaikkein newordermaisimmat sanat ovat kuitenkin kertosäkeessä.

”I would like a place I could call my own
Have a conversation on the telephone”

Kuka muu käyttäisi luontevasti näin banaaleja riimejä tai asettuisi vielä 37-vuotiaana teini-ikäisen asemaan? Ammattimaisuus saa sittenkin särönsä. Jossain on se raja, jolloin Bernard Sumnerin erikoislaatuiset tekstit lakkaavat olemasta viehättäviä oikkuja ja muuttuvat varhaisseniiliyden oireiksi. Olemme vielä sen paremmalla puolella.

Soinniltaan Regret on yllättävän bändiharmoninen. Hookyn basso dominoi sitä pöyhkeästi ja ihastuttavasti. Gilbert ja Sumner vuoropuhelevat introssa ja etenkin Sumnerin C-soinnun ympärillä laiskasti räpeltävä riffi on mahtava; niin yksinkertainen idea, että sitä ei mikään tosikitaristi kehtaisi keksiä. Bändin ainoa muusikko Steve Morris on luotettava, kekseliäs itsensä. Kaikki vielä hyvin, ennen kuin Republic paljastaa muun sisältönsä.

Olemme katsoneet VHS-kasettiamme kuva kuvalta kuin Twin Peaksia. Miltä nyt näyttää tilannekomedia Neworderstory?

Sarja on ollut musiikin maailmassa harvinainen matka pimeydestä valoon. Tätä tarinaa ei muilla bändeillä ole koko uran mitassa tarjota: kuinka musertavan surullisesta menetyksestä voi kamppailla valoon ja normalisoida itsensä – nimenomaan siksi, että omaa olemassaoloaan ei halua redusoida samojen menneiden kohtausten toistoksi – vaikka jotain korvaamatonta puuttuu. Entisten synkistelijöiden tekemä jalkapallokannatuslaulu World in Motion päättää tämän matkan ja saa homman vaikuttamaan vitsiltä. Kuin nerokas televisiosarjan kausifinaali, jossa katsoja laitetaan arvioimaan kokonaisuus uudestaan.

Lopputekstit vilkkuvat. Niiden alla näemme muutaman minuutin tagin, Regretin. Sarjan hahmot näytetään vastuullisina, haalistuvina aikuisina. Kohtaus toimii, koska se on lyhyt ja tämä on juuri sitä, mitä katsoja ei koskaan halunnut hahmoille tapahtuvan. Sitten New Order luikahtaa takakautta pihalle, juuri kun aikuisuus on saamassa siitä otteen.

”It’s the school exam,
the kids have run away”

Käytän vielä viimeisen korttini. Regret on musiikillisesti hyvin Ceremonyn kaltainen ja esimerkiksi niiden kertosäkeet ovat kuin veljeksiä. New Order on itse tiedostanut tämän, sillä 2000-luvulla kappaleet ovat seuranneet keikkaseteissä lähes poikkeuksetta toisiaan. Nuorta, nälkäistä ja tunteiltaan sekaista jässiä katsoo peilistä merkkivaatteisiin pukeutunut nelikymppinen. Molemmat vieroksuvat toisiaan hieman, mutta tiedostavat myös, että toisessa tuntuu olevan jotain tuttua.

!Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart!

Ian. Sinäkö siinä?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Virallinen video unohtuu varmaan monelta heti, kun on nähnyt tämän Santa Monicassa kuvatun… no, katsokaa itse.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!