Popklassikot 1988

#8 Morrissey – Everyday Is Like Sunday

Stephen, sinä vanha flirtti.

”Trudging slowly over wet sand
Back to the bench
Where your clothes were stolen”

Tässäpä teille tunnustus: en koskaan rakastanut The Smithsiä reaaliajassa.

Popissa on aina kyse kontekstista, ja minulle The Smithsin lyhyt mutta säkenöivä ura tapahtui juuri väärään aikaan. Kun esikoissingle Hand in Glove pulpahti pinnalle, popin maisemaa hallitsivat uusromantiikka ja futurismi, syntikkapop ja siitä älyllisesti dekonstruktoitu ”uusi pop”, joissa kaikissa mentiin representaatio edellä.

Kaiken tämän värikylläisyyden ja vaatteilla sekä aatteilla koreilun keskellä The Smiths näyttäytyi konservatismin vasta-iskuna. Ei syntetisaattoreita, ei musiikkivideoita, ei vaikutteita mustasta musiikista, sinkkujen ja albumien kansissa sävytettyjä mustavalkokuvia menneiden vuosikymmenten brittiläisistä kulttitähdistä. Kaiken koruttomuuden huippuna oli tietenkin yhtyeen nimi, ”Virtaset” englantilaisittain.

Niinpä annan teini-ikäiselle itselleni anteeksi, että kiinnostavasta keulakuvastaan huolimatta The Smiths tuntui välittömästi vaikutuksen tehnyttä How Soon Is Now? -kappaletta lukuun ottamatta hieman alikehitellyltä ja ylimainostetulta yhtyeeltä. Kunpa joku opettaisi tuota laulajapoikaa kunnolla käyttämään ääntään, ajattelin, ja iskisi taustalle kunnon muhkean popsoundin.

Ja katsos, keväällä 1988 näin kävikin! Kun The Smiths oli hajonnut sekavissa olosuhteissa, Morrissey yllätti kaikki – varmasti myös itsensä – levyttämällä puolen vuoden sisällä soolodebyyttinsä Viva Haten. Uutena laulunkirjoittajapartnerina oli nyt Smithsiä tuottanut Stephen Street ja kitaristina Vini Reilly (joka on myöhemmin väittänyt Streetin ryövänneen häneltä sävellyskrediitit, niin vahvasti hän osallistui kappaleiden tekoon).

Yhdessä kolmikko rakensi kiehtovan, monimuotoisen ja särmikkään albumikokonaisuuden, jonka kolmas kappale paljastui kohokohdaksi jo ensikuulemalla. Jylhä intro vetää perässään Morrisseyn uran siihen mennessä täyteläisintä jousisovitusta, joka kannattelee yhtä miehen uran klassisinta sanoitusta. Tekstin ydin on helposti summattavissa:

”This is the coastal town
That they forgot to close down
Armageddon – come Armageddon!”

Everyday Is Like Sundayssa kerrostuvat kaksi voimakasta mielikuvaa. Ensimmäisenä ovat Morrisseyn omat kokemukset englantilaisesta merenrantakaupungista sesongin ulkopuolella, pysähtyneestä ja väljähtäneestä maailmasta, jossa kaiken nähdyn päällä värjyy rasvatahrjoja kuin teessä, jota laulun puhuja kutsuu kuulijan nauttimaan.

Toinen taso on myös Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä vuonna 1993 innoittanut Nevil Shuten romaani Viimeisellä rannalla, jossa joukko henkiinjääneitä odottaa ydinlaskeuman saapumista näyttämöllä, jossa ainoa mitä voi enää tapahtua on loppu. Morrisseyn käsille laulussa laskeutuva ”outo pöly” onkin helposti tulkittavissa radioaktiiviseksi pölyksi, joka laskeutuu laulun ja laulajan alle kuin lumi, kuin unohdus.

Todella suuret poplaulut tunnistaa siitä, etteivät ne enää kuulu alkuperäiselle esittäjälleen. Morrisseyn poikkeuksellinen lahjakkuus tekstittäjänä ja mieltymys omintakeisiin sanavalintoihin sekä niiden rytmityksiin on tuominnut usein hänen kappaleensa ikuiseen yksityisomistukseen, mutta Everyday Is Like Sunday on poikkeus. Kappale on lentänyt jo vuosikymmeniä sitten luojansa käsistä ja kuuluu nyt maailmalle, jonka loppua se ikävystyneenä odottaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!