2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#75 Fleet Foxes – Mykonos (2008)

Kuvateksti tähän!

Jeesus vikkeline ja kettumaisine opetuslapsineen.

”And you will go to Mykonos
With a vision of a gentle coast
And a sun to maybe dissipate
Shadows of the mess you made”

Jokaisella meistä on unelmamme. Ja jokaisella näistä unelmista on tilalliset puitteensa; jossakin muualla, ajan ja matkan päässä. Unelman maantiede vaatii lähtemistä, hylkäämistä. Silloinkin kun suunta ei ole selvillä.

Niinpä Fleet Foxesin mestarillinen Mykonoskin alkaa kiinni läimähtävästä ovesta. Yksi lähtee, toinen jää. Ilmavirta nostaa ilmaan sankan pölypilven, jonka alla näkyy hetken aikaa kaikki ajat sitten unohdettu. Lähdön hetkeen tiivistyy kaikki yhdessä koettu. Sen jälkeen roolit jaetaan uudestaan. Lähtijä on vapaa metsästämään unelmaansa. Pöly jää toisen pyyhittäväksi.

”The door slammed loud and rose up a cloud of dust on us
Footsteps follow, down through the hollow sound, torn up.”

Mykonos puhuu vertauskuvin ja jättää paljon auki. Mutta topologiastaan se paljastaa riittävästi. Se on jääneen kertomus, veljellinen irtipäästö. Laulusta kuultavat huoli ja välittäminen, joiden on taivuttava luottamuksen alle, silloinkin kun luottamus on heiveröinen. Ei ole selvää, kuka lähtee ja miksi. Mutta kaikesta ymmärtää että asioita jää selvittämättä, keskinäisiä ja yksityisiä, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Asetelmassa on jotakin pahaenteistä. Lähtijä tavoittelee unelmaansa, jonka metaforaksi asetellaan Mykonos, yksi Kreikan myyttisistä saarista. Se voi olla haaveiden päämäärä, paratiisisaari kivun ja huolten tuolla puolen. Mutta yhtä lailla se voi olla alati taivaanrantaan katoava kangastus, jonka itsepintainen tavoittelu on itsepetoksen ja uusien ongelmien siemen.

Toisin sanoen tulevaisuuden kautta hahmottuva utopia, joka rakentuu mytologisoituneen menneisyyden varaan.

Siltä Fleet Foxesin musiikkikin kuulostaa.

Ja tuon musiikin komeimpana kruununa kimaltelee edelleen tämä laulu, kollaasi ja montaasi, jonka yhtye nauhoitti joulukuussa 2007 läpimurtoaan pohjustaneelle Sun Giant -EP:lleen (2008) ja joka puristaa neljään ja puoleen tarunhohtoiseen minuuttiin lähes kaiken sen, mitä yhtyeestä tarvitsee tietää; huumaavan melodisuuden, henkiin manatut esikuvat, sekä historialle alisteisen kauneudentajun, joka soi erillään tästä maailmasta, unelmissa, jumalaisuudessa.

Musiikillinen Mykonos.

Äänten saarella kaikki on kohdallaan. Robin Pecknoldin laulu halkoo sumua kuin torvi, mutta kuulaampana, tunteiden korventamana, valmiina hajoamaan. Samettia on myös yhtyeen soitto, pehmeää kolinaa, Pet Sounds. Kun kappaleen päätösosa heittää kaikki äänet hetkeksi ilmaan, tuntuu orkesteri huumaantuvan tajutessaan, kuinka suurta voimaa se kollektiivisessa kurkussaan piilottelee. Harmoniat kasvavat jättiläisiksi, jotka jähmettyvät saaren rantakallioiksi. Sielu kantaa meren yli hiljaisuuteen katoavina päätössanoina.

Laulun eheyttä ei voi olla ihailematta. Sen kolossaalisessa soinnissa kaikuu kerrostolkulla kalifornialaista melodiantajua sekä hiekkapölyistä folkperimää. Mutta vaikka jo laulun ensimmäiset säkeet heittävät johonkin toiseen aikaan, vuosiin jolloin rockin monumentteja vasta pystytettiin, ei Fleet Foxes ratsasta pelkällä menneisyydellä. Sen kauneuden- ja historiantajut elävät nykyhetkessä, edelläkävijöille nöyrästi ja hartaudella kumartaen. Ne tietävät että kunnioitus vaatii etäisyyttä syntyäkseen.

Siihen johtopäätökseen Mykonoksen sanoituskin varmaan tulisi, jos saisi jatkua vuosien ajan.

Sillä kaiken pohjalla kytee verevä inhimillisyys, tarina jonka kaari sitoo laulun osat täydellisesti yhteen. Alku on puhetta ihmiselle, joka on vielä tavoitettavissa, jonka jalanpainaumat näkyvät vielä nurmen pinnassa. Puolivälissä kertoja kuitenkin luovuttaa. Hän huutaa kauan sitten kadonneelle selälle viimeiset varoitussanat vetoomuksena, jonka hän tietää hajoavan tuuleen. Kukaan ei ole enää kuuntelemassa.

”Brother, you don’t need to turn me away
I was waiting down at the ancient gate”

Lopulta jäljelle jää vain yksinäisyyttä kiertelevä monologi, luopumisen sinetöivä mietteliäs hiljaisuus. Lähes vaiti, huomaamatta mumistut sanat pitävät muistoa yllä ja toivovat parasta. Mutta ne on suunnattu puhujalle itselleen. Myös hän tarvitsee turvan sen jälkeen kun ote on irronnut.

Tässä vaiheessa Mykonos ei tyydy enää kutittamaan ihoa. Se tulee siitä läpi. Laulu muuttuu samanaikaisesti lohdulliseksi ja miltei kiusallisen intiimiksi. Ehkä myös liian henkilökohtaiseksi esittäjälleen. Millään muulla en osaa selittää sitä, miksi Fleet Foxes pudotti Mykonosin b-osan pois levyttäessään kappaleesta vaihtoehtoisen version pitkäsoittodebyyttinsä (Fleet Foxes, 2008) bonuslevylle.

Tai ehkä laulun loppusanat olivat vain menettäneet merkityksensä lähtijän karattua liian kauas. Ehkä veli oli päässyt Mykonokselle, tai löytänyt mykonoksensa jostakin lähempää. Tai ehkä kohtalo oli ottanut lähtijän vangikseen kertomatta ettei aiokaan vapauttaa tätä. Ehkä.

Mutta lähteä oli pakko. Ja toisen oli pakko päästää irti. Sillä unelmat leikkivät meistä jokaisella.

”You go
Wherever you go today
You go today”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Fleet Foxes – Mykonos (ohj. Sean Pecknold)

Bonus!

Fleet Foxesilta äänestettiin myös kappaleita White Winter Hymnal ja Your Protector.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress