Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#74 Janne Kuusela

Jansku, Kasisali-stylee - Kuva: Tomi Palsa

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Kuten kaikki muutkin 8-salin kasvatit, myös Janne varmasti diggaili Dead Kennedysiä. Jellon uusi bändi Nosturilla tiistaina ja Tampereen Klubilla keskiviikkona!

Kuva nerosta kiteytyy usein Albert Einsteinin ikoniseen hahmoon. Potretti paljastaa hapsuttuneen kuontalon, muhkeat viikset, epävarmuuden ja hypnoottisuuden välillä harhailevan katseen sekä painavien ajatusten kumartaman ryhdin. Yksityiskohtiin ei tarvitse mennä. Viesti on koodattu yleisolemukseen.

Janne Kuuselan nerokkuutta tämä kuva ei vangitse. Hänen luovuutensa kielii pikemminkin nerouden dostojevskilaisesta määritelmästä, jonkinlaisesta Jumalan hulluudesta. Mies tuntuu tietävän ja tuntevan jotain, mitä muut eivät aivan saavuta. Niinpä vuoropuhelut Kuuselan maailman ja muiden jakaman maailman välillä raivaavat tiensä suoraan kuulijan sydämeen. Ne vievät lähemmäs oivallusta jostakin pohjattomasta.

Kuva: Tomi Palsa

Kuuselasta on ollut helppo pitää aina. Jo Karkkiautomaatin naivistisessa popissa kyti valon ja lämmön kipinä. Varsinaiseen liekkiin Kuuselan nerokkuus roihahti kuitenkin 2000-luvun alussa. Liekin debyytti Magio (2001) toi suomalaiseen musiikkimaailmaan jotakin kauan kaivattua ‒ helisevän, orgaanisen soinnin ja itsetarkoituksettomalla tavalla nostalgisen äänimaailman. Musiikin rinnalla tunne kasvoi kuin pihlaja.

Viittaus vanhaan oli lupaus uudesta. Kasevalainen akustinen harmonisuus yhdistyi ilmavaan soittoon ja haaveissaan eksyneisiin kuvaelmiin ainutlaatuisella tavalla. Musiikki kertoi sekä yhteisen vision jakavasta yhtyeestä että ainutlaatuisesta laulunkirjoittajasta sen takana. Kuuselalle sekä sävel että sanat olivat samaa ääntä, samaa tunnelmaa. Soinnut ohjasivat äänteiden valintaa, äänteet alleviivasivat musiikin ääntä. Äänestä tuli yhtyeen oma.

Magiota seuranneet Korppi (2003) ja Rajan piirsit taa (2005) terävöittivät neron kuvaa. Nero ei ollut vanha kumara mies. Nero oli huoleton ja hieman hajamielinen poika, jonka tekstit eivät noudattaneet perinteistä kielen rajaamaa logiikkaa, mutta tuntuivat siksi kertovan enemmän kuin totunnaisuuksia ja lainalaisuuksia totelleet lauseet. Myös musiikki lävisti rajat. Yhtyeen sointi oli suurta ja elävää, kiinnostavaa ja tunteikasta. Se sai puut lehteen ja mahlan juoksemaan. Liekistä tuli kesä.

Vaikka Liekin viimeisimmät levyt ovat paljastaneet yhtyeen itsevarmuudessa piilevän haavoittuvuuden, on orkesterin merkitys kotimaan musiikkikentässä kiistaton. Liekkiä ei verrata muihin, muita verrataan Liekkiin ‒ ja ”liekkimäinen soundi” on poikkeuksetta kehu, jopa yhtyeen itsensä kohdalla. Määritelmä kielii kauneuden ja maanläheisyyden liitosta, jonka juuret ovat melodiantajussa, persoonallisessa soitossa, perinteiden tuntemuksessa ja kaavojen katoamisessa. Siinä on monta hyvettä.

Kuusela itse valikoituu vertailukohdaksi paljon harvemmin. Tämä ei johdu vaikutusvallan vähäisyydestä, vaan pikemminkin miehen ainutlaatuisuudesta ja jäljittelemättömyydestä. Jos Kuuselan ilmaisua koettaa mallintaa, sortuu parodiaan. Tällainen laulu voi istua vain yhden ihmisen suuhun ‒ sen ainoan, jolla on pääsy Kuuselan maailmaan. Onneksi hän osaa kertoa näkemästään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Sulka Liekin esikoisalbumilta Magiolta (2001).

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress