Popklassikot 1990

#7 The Sundays – Here’s Where The Story Ends

Harriet Wheeler, nuhjuisten ja ujojen rakastama.

Ihana Harriet Wheeler.

Oli pieni hetki 1990-luvun alussa, kun olit maailman ihanin nainen. Me kaikki yliopistossa ensimmäistä vuosikurssiamme käyvät seurasimme esimerkkiäsi: pukeuduimme liian isoihin villatakkeihin ja Doc Martenseihin, kampasimme hiuksemme 1950-luvun tyyliin ja muutenkin yritimme näyttää hyviltä mustavalkoisissa valokuvissa. Ja ei se ollut sellaista rakkautta, sillä tiesimme että olitte kitaristisi David Gavurinin kanssa pari. Sinua ihailivat pojat ja tytöt tasavertaisesti: tytöt halusivat olla sinä, ja pojat halusivat tyttöystävän, joka oli kuin sinä.

Olitte meidän kruunamaton kuningasparimme, meidän nuhjuisten ja hieman ujojen. Tiesimme teistä kaiken. Olitte tavanneet Bristolin yliopistolla opiskellessanne, muuttaneet Lontooseen ja alkaneet kirjoittaa lauluja saadaksenne jotain tekemistä sillä välin, kun odotitte seuraava työttömyyskorvausta.

Teissä ei ollut mitään Happy Mondaysin vulgaariutta, vaan pikemmin jotain hienostuneen mannermaista, uuden aallon ranskalaista. Jo sekin, että kerroitte haastattelussa, että suhteenne alkuvaiheessa teidän yhteinen levynne oli Joni Mitchellin Blue. Sen nostalgissävytteinen tunnelma väritti teidän omaa musiikkianne, jokaista valokuvaa, joka teistä otettiin. Kuvittelimme, että teidän asuntonne on lattiasta kattoon täynnä Penguinin kirjoja ja isoja ruukkukasveja, ja ainakin kaksi kissaa loikoilisi laiskasti isoilla sohvilla.

Nyt, kun kuuntelee teidän toista singleänne Here’s Where the Story Endsiä, tajuaa että se voisi hyvin olla kadonnut Smiths-raita. Sama helisevä akustinen kitara, sama hieman maailmaan kyllästynyt, mutta silti jollain tasoilla intohimoinen ennui. Ja se ihana kitara-coda, siinä kolmen minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin kohdalla, joka on puhdasta Johnny Marria siinä tavassa, millä se sitoo kappaleen teemat yhdeksi voimakkaaksi, hypermelodiseksi päätelmäksi.

The Sundays. Vasta nyt oikeastaan tajuaa, kuinka hyvin täytitte The Smithsin jättämän tyhjiön, kuinka samasta puusta teidät oli veistetty. Senhän näkee jo yhtyeiden nimistä!

Täytitte, mutta toisaalta tasavertaistitte sen. Morrisseyn androgyyniyden tilalla oli ihana tyttömäinen naiseutesi, jolle oikeastaan vaan Cranesin Alison Shaw veti vertoja. Mutta jotain katosi, joku kumouksellinen taso vesittyi hieman.

Debyyttisinglen Can’t Be Suren stattinen postpunkmaisuus antoi tilaa tälle 1960-lukulaiselle helisevyydelle, joka jäi monelta osin teidän joutsenlauluksenne (vaikka julkaisitte vielä kaksi levyä tämän jälkeen, vuosina 1992 ja 1997). Silti, debyyttinne Reading, Writing & Arithmetic (Rough Trade, 1990) on yksi 1990-luvun hienoimmista brittiläisistä levyistä, viimeinen ilmentymä siitä herkästä ja kauniista indiestä, joka jäi lad-kulttuurin ja brittipopin typerien ja öykkärimäisten tennarien jalkoihin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!