Popklassikot 1987

#7 The Cure – Just Like Heaven

The Cure kaikkivoipaisimmillaan.

”Show me how you do it
And I promise you I promise that
I’ll run away with you
I’ll run away with you”

Popissa helpoin on usein kaikista vaikeinta, mikä on hyvin helposti nähtävissä The Curen huomattavassa, jo neljännelle vuosikymmenennelle ulottuvassa urassa.

Voimiensa päivinä 1980-luvun lopussa The Cure kun tuntui osaavan kaiken. Vuosikymmentä aikaisemmin yhtye oli aloittanut luurankomaista postpunkia työstävänä triona, joka sittemmin ehti suistua syvimmän ahdistuksen syövereihin Pornography-albumilla (1982), ponkaista sieltä ulos Japanese Whispersin (1983) häkellyttävällä syntikkapopilla, sotkea asiansa uudelleen The Topin (1984) holtittomalla psykedelialla ja löytää uusi popnerous tiiviillä Head on the Doorilla (1985).

Vaikka yllättävän harva pitää megalomaanista Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -tuplaa yhtyeen parhaana levynä, sen ilmestyessä The Cure oli kuitenkin kaikkivoipaisimmillaan. Ja sen kuulee erityisesti albumin kolmannella singlellä Just Like Heaven.

Vladimir Nabokov sanoi aikanaan teoksistaan, ettei niitä voi lukea; ne voi vain lukea uudelleen. Tällä Lolitan kirjoittanut emigranttinero viittasi romaaniensa monimutkaiseen arkkitehtuuriin – niitä pystyi ymmärtämään kunnolla vasta, kun koko pohjapiirros oli jo hallussa. Tästä löydän kieron tangentin Just Like Heaveniin, jota puolestaan ei voi koskaan kuulla ensimmäistä kertaa. Kappaleessa kiteytyy niin tarkkaan kaikki tietynlaisen 1980-luvun kitarapopin klassisimmat ja hienoimmat piirteet, että se oli jo syntyessään valmis ja täydellinen, lapsi joka heti ulos putkahdettuaan otti äitinsä syliinsä.

Vaikka Robert Smith oli Just Like Heaveniin mennessä ehtinyt esiintyä yhtä lailla psykoosin kourissa hytkyvänä narkkarina ja suorastaan radioaktiivisen melankolian säteilijänä, näin rakastuneelta hän ei ole koskaan aikaisemmin kuulostanut. Vaikka kappaleesta nauttisi videon kanssa, unohtaa, että sen esittäjä on huulipunassa ja talkissa kieriskellyt menninkäinen. Sillä rakkaus saa meidät unohtamaan itsemme, eikä mihinkään ole niin helppo rakastua kuin Just Like Heaveniin.

The Curelta kesti kauan oppia kirjoittamaan tiiviitä ja täydellisiä pophelmiä, ja sen taidon he myös hukkasivat ensimmäisenä. Klassisen surueepoksen Disintegrationin (1989) jälkeen yhtye on yrittänyt uudelleen ja uudelleen toistaa Love Catsin, Caterpillarin, Close To Men, Catchin ja etenkin Just Like Heavenin muotopuhdasta helmeyttä, mutta hupenevin tuloksin: myöhempien vuosien Friday I’m in Love, Mint Car, End of the World ja Perfect Boy majoittuvat eri osille ankeaa janaa, joka kulkee pinnistyneisyydestä mitättömyyteen. Kaikki ne kuitenkin on lohkaistu levyiltä, joilla The Cure musiikin tason laskusta huolimatta vielä ajoittain kuulostaa itsesäälipopin mestariyhtyeeltä.

Vanhuudessa ei satuta eniten se minkä muistaa vaan se minkä on joehtinyt unohtaa. Muistakaamme The Cure siis juuri tällaisena, he itse kun eivät enää siihen pysty.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Katie Melua ei juuri indie-uskottavuudesta nauti, mutta näinä Idolsin ja Voice of Finlandin yliampuvan huutotulkitsemisen päivinä hänen coverinsa on ihailtava ja ihana esimerkki toisenlaisesta tavasta esittää uusiksi kyynelpesunkestävä popklassikko:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!