Popklassikot 1979

#7 The Clash – London Calling

The Clashin London Calling käynnistää kaikkien aikojen punktuplalevyn.

Jo intro lupaa, että luvassa on jotain erityistä. Ensin hyökkäävät yhteen tahtiin hakkaavat rummut ja kitara. Neljän tahdin päästä ilmestyy basso, joka alkaa kuljettaa melodiaa. Vielä kaksi tahtia ja lyhyt rumpukiihdytys ennen kuin Joe Strummer lunastaa odotukset huutamalla kutsunsa koko maailmalle:

”London calling to the far away towns /
Now that war is declared – and battle come down /
London calling to the underworld /
Come out of a closet boys and girls”

Joulukuussa 1979 kajahtaneen viestin voima ei jätä sijaa epäilyksille, mutta onko kyseessä kutsu vallankumoukseen vai hätähuuto kaupungista, jonka valtiattareksi Margaret Thatcher oli noussut vain yhdeksän kuukautta aiemmin?

Loppua kohti joka tapauksessa selvästi mennään: sanoituksessa vilahtavat niin ydinonnettomuus, kato, jääkausi, auringon lähestyminen ja moottorien toimintahäiriöt.
Pelastusta ei ole tulossa ainakaan punkliikkeen johtohahmoilta:

”London calling, now don’t look at us /
All that phoney beatlemania has bitten the dust”

Ja kuinka he voisivatkaan ketään pelastaa, kun ovat itse myrskyn silmässä:

”London is drowning and I – I live by the river!”

Tappajazombeja, pahennusta herättänyttä huumeviittausta ja lyhyttä kitarasooloa myöhemmin Strummer alkaa kuitenkin vetää mattoa julistuksensa alta

”London calling, teah I was there too /
and you know what they said /
Well, some of it was true”

Monien muiden The Clashin kappaleiden tapaan London Calling ei oikeastaan lopu vaan hajoaa, kuin levy jäisi jumiin. Onneksi jumi jää lyhytaikaiseksi ja kappaleen käynnistämä London Calling -albumi jatkuu Brand New Cadillacin myötä vielä tunnin verran.

Niin voimakas oli kaikkien aikojen punktuplan merkitys, että Rolling Stone julisti joulukuussa 1979 julkaistun levyn vuosikymmentä myöhemmin 1980-luvun parhaaksi pitkäsoitoksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

London Callingin viimeinen, kesken jäävä lause kuuluu kokonaisuudessaan ”I never felt so much a-like singin’ the blues”. Se on moneen kertaan levytetyn Singing the Blues – standardin avauslause. Alla Guy Mitchellin versio kappaleesta vuodelta 1956, taustalla Ray Conniff orkestereineen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!