Popklassikot 1991

#7 Red Hot Chili Peppers – Under the Bridge

Red Hot Chili Peppers, hyvän maun lähettiläät.

Blood Sugar Sex Magik -albumin kymmenen ensimmäistä kappaletta on paras jakso, jonka Red Hot Chili Peppers on saanut levytysurallaan aikaan. Korjaan. Voimme varmaankin ilman Veto!-huutoja todeta, että sai.

Levy jatkaa siitä, mihin bändi oli Mother’s Milkillä jäänyt korottaen sen valkoisen idioottifunkin kuitenkin vielä toiseen potenssiin. Albumi on John Fruscianten toinen levytys Peppers-kitaristina. Vuonna 1991 mies oli saavuttamassa luomis- ja huumausainekautensa lakipisteen, oli kotiutunut kymmenen vuotta vanhempien entisten idoleidensa bändiin ja kuritti keppiä niin kuin ei koskaan ennen.

Kyse ei kuitenkaan ole vain Fruscianten mykistävästä kitaroinnista. Koko Red Hot Chili Peppers – Anthony Kiedis, Flea ja Chad Smith – tuntuivat värähtelevän samalla taajuudella ja puristavan narkoottisista ruumiistaan murhaavaa groovea.

Vaikka Californication (1998) oli ensimmäinen kuulemani Peppers-levy, muistan bändin nykyään lähinnä Blood Sugar Sex Magikistä. The Power of Equalityn höyrypäisen löyhästä itsekuntakritiikistä, If You Have To Askin breikistä, Chad Smithin tomikompista Breaking The Girlillä, Funky Monksin kynnenaluset verille repivästä introriffistä, siitä Fruscianten lickistä Suck My Kissillä, jossa hän venyttää ja palauttaa kielet eroottisen veltosti tai Give It Awayn pöljästä vapauttavasta voimasta ja tietenkin Flean koko kaulaa käyttävästä hulluttelevasta bassoriffistä.

Vasta yhdentenätoista se sitten tulee. Levyn toinen single: Under The Bridge. Red Hot Chili Peppersin ”Losing My Religion” täynnä juustoa ja nopeasti kulahtavaa tunteellisuutta. Se single, joka teki bändistä valtaisan suositun ja menestyneen (BSSM-kiertueella Peppersiä lämppäsivät muun muassa Pearl Jam, Smashing Pumpkins ja Nirvana – huh huh). Biisi, jonka suosio viritti bändin taajuudelle, jolta se ei enää voinut palata takaisin rockin kulmat ratkovaan iskuun. Kappale, jota ajan eroosio on jäytänyt voimakkaammin kuin vaikkapa Give It Awaytä, koska funkrock ei kuole koskaan. Kappale, joka johdatti Peppersin One Hot Minute -flopin jälkeen tekemään Kalifornia-teemalevyn ja muuttumaan lopulta veltoksi, ennalta-arvattavaksi ja sovinnaiseksi stadionbändiksi.

Alleviivaan Under The Bridgen käänteentekevää vaikutusta tekijöidensä historiassa siksi, että se oli heidän tuon ajan materiaalilleen niin epätyypillinen. Se on melodinen, sentimentaalinen ja herkkä. Sitä ei voi tanssia. Ennen kaikkea: Anthony Kiedis laulaa eikä ainoastaan ääntelehdi ja heiluttele sukkaan verhottua sukupuolielintään.

Arpikudoksesi suomennetussa elämäkerrassaan Kiedis muistelee elävästi Under The Bridgen syntyhistoriaa ja kertoo oman näkemyksensä sanoituksen merkityksestä. Sanoituksen haastavuuden huomioon ottaen selittämiselle on tosin tarvetta vain tilanteessa, jossa kuuntelijana on beyuslaisittain kuollut jänis.

Kiediksen mukaan inspiraatio tekstille syntyi hänen ajaessaan moottoripyörällä losangelelaisella valtatiellä (monet Kiedisin tekstit ovat Arpikudoksen mukaan syntyneet liikennevälineissä – oi, vauhdin ja ohikiitävän maiseman eskapistista hurmaa!). Hän oli riidellyt Fruscianten kanssa harjoituksissa ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi omassa bändissään. Samalla hän muisteli aikaa, jolloin oli rakastanut yhtä lukuisista naisistaan, mutta sen sijaan että olisi viettänyt tämän kanssa aikaa, Kiedis oli tykittänyt heroiinia sillan alla seuranaan lauma narkkareita.

“Under the bridge downtown
is where I drew some blood
Under the bridge downtown
I could not get enough
Under the bridge downtown
Forgot about my love
Under the bridge downtown
I gave my life away”

Yksinäisyyden tiivistyessä kypärän sisällä ja Enkelten kaupungin asfaltin keriytyessä renkaiden alla Kiedis sitten ymmärsi, ettei hänellä ole jäljellä muita kuin Los Angeles. Under The Bridge on siten ylistyslaulu tuolle länsirannikon tähtitehtaalle.

“Sometimes I feel like I don’t have a partner
Sometimes I feel like my only friend
Is the city I live in, the city of angels
Lonely as I am, together we cry”

Paperilla Kiedisin teksti näyttää hirveältä soopalta. Kun lisäksi jo mainitsin ajan ja radiosoiton kuluttaneen Under The Bridgen puhki, yllättäneen sen aseistautuneella joukolla takaapäin ja raiskanneen sen maanrakoon, on jäljellä enää yksi syy, jonka takia jaksan kuunnella kappaleen kerta toisensa jälkeen loppuun. Se syy on rakkauteni John Fruscianteen. Samasta syystä en ollut Red Hot Chili Peppersien elokuisella Ratinan-keikalla.

Frusciante herätti huomiota jo teini-iässä osatessaan soittaa taitavasti Jimi Hendrixin kappaleita. Hendrixin vaikutus on ilmeistä jopa niinkin epäilmeisen esimerkin kuin Under The Bridgen kohdalla. Hän piileksii jo intron näppäilykuvion variaatioissa ja putkahtaa selväpiirteisenä esiin kappaleen ydinkohdassa, A-osan kompissa, joka häikäisee minua yhtä paljon kuin silloin, kun omassa teini-iässäni tapailin sitä nenä painettuna tabulatuurikirjaan. Jimi virnistää vielä kerran B-osan kuivissa, lähes huomaamattoman oleellisissa rytmi-iskuissa. Under The Bridge on Fruscianten Little Wing. Se on köyhän miehen Bold As Love.

Fruscianten kitara on minulle ikoni, joka pelastaa Under The Bridgen. Mikään muu kuin ysäriestetiikan täydellinen rehabilitointi ei kuitenkaan voi enää pelastaa sen virallista videota. Katsokaa tuota alun efektiä. Kuin 1990-luvun Instagram-sumennos! Entäpä vihreät limasalama-efektit, jotka näyttävät Duke Nukemin ammuksilta? Piste i:n päälle on kohti kameraa tukka hulmuten juokseva paidaton Anthony Kiedis, jonka taustalle on huikaisevalla graafisella taituruudella häivytetty antiikkisen pylvään kapiteeli, ydinräjähdys ja pommilaivue. Ah.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Red Hot Chili Peppersin sykkivä luomiskausi ei kestänyt kauaa. Vuoden 1992 Saturday Night Liven aikaan bändi oli Fruscianten mielestä kasvanut liian isoksi. Hän veti kapinan osoituksena spiidiä ennen ohjelman nauhoitusta ja soitti Under The Bridgen mielivaltaisesta sävellajista kieli poskessaan. Pian hän oli eronnut bändistä.

http://www.youtube.com/watch?v=AMxqzGA2hA8