Popklassikot 2000

#7 Goldfrapp – Utopia

Yksi Alison Goldfrapp, tuplana, kiitos.

Yksi Alison Goldfrapp, tuplana, kiitos.

Leffascore-säveltäjä Will Gregory ja ällistyttävän laajan äänialan sopraano Alison Goldfrapp hyökkäsivät puskista debyyttialbumillaan Felt Mountainilla vuosituhannen vaihteessa. Toki bändille sukunimensä lahjoittanut laulajatar oli ehtinyt jättää kuulokuvia vierailemalla Orbitalin Snivilisationilla (1994) ja erityisesti huokailemalla Trickyn tötsyklassikolla Maxinquayella (1995), mutta Felt Mountain oli jotain aivan muuta.

Felt Mountainilla yhdistyivät vintagetuhnu electronica, tuulahdukset John Barryn rakeisista James Bond -tunnareista ja jotenkin vinksahtaneet scifi-teemat; levy voisi olla soundtrack tulevaisuuden dystopiaan sijoitetulle Liisa Ihmemaassa -tarinalle, jota on terästetty LSD:llä. Yksi levyn outoudellaan kiehtovista helmistä on sen loppumetreiltä löytyvä, ihmisten kloonaamisen teemalla leikittelevä Utopia.

Felt Mountain syntyi syrjäisessä vuokra-bungalowissa Wiltshiren maaseudulla, Englannissa syksyllä 1999, ja prosessi oli mitä ilmeisimmin raskas. No, kuvittelepa itsesi työstämään levyä jonnekin brittien perämetsiin syysmonsuunin aikaan. Ehkä tämä osaltaan selittää levyn kolean ja tummasävyisen yleisilmeen.

Levy sai ilmestymisensä aikoihin enimmäkseen positiivisia arvioita, mitä nyt peribrittiläiseen tyyliin osa kriitikoista dissasi bändin agenttijazz-viboja Portisheadin perässä hiihtämiseksi, mikä kyllä oli melkoista liioittelua. Portishead oli bluesia levareilla ja sämplerillä, Goldfrapp on enemmän sukua 1960-luvun viihdemusiikille.

Portisheadin Adrian Utley tosin featuroi levyllä muutamassa biisissä basson varressa ja syntikkasuhinoiden parissa, mutta alavireisen tunnelman, analogifetissien ja vintagen nimeen vannovan tuotannon lisäksi näillä kahdella bändillä ei loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ollut.

Utopia on ehkä levyn ”idyllisin” raita. Se kirvoittaa mielikuvia rotuvalioista jugend-nuorista kirmailemassa vuoristoniityllä kuin varsat kevätlaitumella – lederhosen natisee ja jodlaus raikaa! Tällä(kin) biisillä Alisonin äänijänteet lepattavat melkoisen vaikuttavasti oopperadiivan ylärekisteristä eroottiseen huokailuun. Onhan se nyt jumalauta viisaria värisyttävän hottia, kun näyttävän näköinen pimatsu keimailee kertsissä: ”Fascist baby…”

Utopian videokin pelaa siekailematta bändin laululintusen fotogeenisyydellä. Siinä vannoutuneempikin vastarinnankiiski alkaa sovittaa univormua ylleen ja nostamaan kättä lippaan. Moinen täydellisyys on silkkaa fasismia – vähintäänkin aisteille.

Jotain synkkää näihin täydellisiin idylleihin kuitenkin aina liittyy. Jos ei muuta, niin ainakin tietoisuus siitä, etteivät ne tule kestämään. Tulee mieleen parikin leffaa, jotka eittämättä ovat innostaneet Goldfrapp-pariskuntaa teemojensa ja tunnelmansa puolesta: Blade Runner ja Solaris.

”Too bad she won’t live… but then again, who does?”

Onneksi musiikki sentään elää ikuisesti.

http://www.youtube.com/watch?v=WHJbltAPNGA