Popklassikot 1978

#7 Gang of Four – Damaged Goods

Suunnilleen tältä nykyään näyttävä Gang of Four konsertoi Helsingissä 3. syyskuuta. Huraa!

Andy Gill raapaisee kitarastaan alakuloisia sointuja. Ne kaihoavat Jamaikan suuntaan, mutta ovat liian levottomia polveutuakseen Karibian letkeydestä. Ne ovat piikikkäitä ja kehottavat pitämään turvavälin.

Dave Allenin basso täyttää ensin kitaran parkaisun jättämät aukot ja ottaa sitten vastuun biisin rytmirungosta. Funkaava mutta väritön kuvio kimpoilee sinne tänne ja herättää rumpali Hugo Burnhamin, joka pelkistää itsestään fordistisen säännöllisesti puksuttavan koneenjatkeen.

Sitten soitto alkaa kulkea ja kirskua. Soundi on rutikuiva ja hienouksilla voitelematon, ja nopeasti käy selväksi, ettei tämä ole kiva bilebiisi.

Sitten neljän koplasta viimeinen saapuu paikalle: Jon King avaa suunsa ja laulaa masentuneena siitä, kuinka rakkaudesta karisee romantiikka ja jäljelle jää esineellistävä vietti.

Komentava rytmi on tässä vaiheessa aktivoinut niskan nykimään ja kenties nostanut jalat lattiasta. Mutta pian seuraa oivallus: tämä rytmihän on läpeensä epäeroottinen! Se on nykivä ja motorinen, mutta ilman mitään soidinmenoihin viittaavaa. Tästä on alkukantaisin rokkirytmein manattava seksuaalinen emansipaatio ja viinalla läträävä hedonismi kaukana. Vasta biisin outro sallii bändille muutaman hetken irtioton.

Gang of Four oli Leedsin yliopiston taidepiirien tuote, samoin kuin postpunk-pioneerit Mekons ja Delta 5. Voi helposti kuvitella, kuinka King, Gill, Burnham ja Allen siteerasivat tytöille ennemmin Horkheimeria kuin Baudelairea, ja luultavasti pyrkien lähinnä platoniseen mielihyvään ja älylliseen yhteyteen.

Bändi oli kriittinen, ehkä myös kyyninen, muttei nihilistinen. Se agitoi imperialismia, kulutushysteriaa ja köyhyyttä vastaan, mutta pohti myös tunne-elämää, kuten Damaged Goods, bändin ensimmäinen singlejulkaisu, osoittaa. Jos ensimmäinen soittokerta ei vielä vienyt mattoa alta, odotti B-puolella toinen mietelmä rakkauselämästä: siinä missä Damaged Goodsissa valitellaan tunteiden kuihtumista pelkäksi himoksi, Love Like Anthraxissa jätetään jo lemmelle tylyt jäähyväiset – rakkauden rinnastaminen pernaruttoon puhunee puolestaan. Myöhempää debyyttilevyä kolhompi tuotantojälki vielä alleviivaa viestiä.

Gang of Fourin musiikki oli tyylikkään minimalistista, mutta jonkin verran ovea raotettiin myös rahvaammalle soundille. Nelikko oli varmasti aivan fiiliksissä sadan oluttuopin tuiskeessa meuhkanneesta Dr. Feelgoodista ja varsinkin sen maanisesta kitaristista Wilko Johnsonista, mutta keikan jälkeen kotona oltiin säntillisesti tutkimassa Televisionin biisien hienouksia.

Vaikka Gang of Fourin tärkeimpien levyjen varjo on pitkä, olisi harhaanjohtavaa sanoa yhtyeen olleen aikaansa edellä: pikemmin se oli tiukasti ja tarkkanäköisesti ajankohdassaan kiinni. Tämä ääniviesti on päivätty tilanteeseen, jossa rock’n’roll oli kertaalleen tuhoutunut loputtomien nautintojen tragediaan ja punkkarit alkaneet paljastua nilkeiksi tai valveutuneimmillaan puoluekirjasosialisteiksi. Oli otollinen aika tarjota vaihtoehto: vedota viettien sijaan – tai lisäksi – älyyn ja protestoida funkaavasti. Sen Gang of Four ymmärsi.

Red Hot Chili Peppers ja Rage Against the Machine ovat puhuneet Gang of Four -faniudestaan avoimesti ja myöhemmin The Rapture, !!! sekä monet muut punkia ja tanssirytmejä yhdistelleet ovat kuunnelleet Damaged Goodsin monta, monta kertaa ja yrittäneet purkaa sitä osiin etsien maagista elementtiä, joka tekee biisistä niin koukuttavan: samanaikaisesti tunnekylmän mutta inhimillisen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!