Popklassikot 1997

#7 Foo Fighters – Everlong

Foo Fighters on juuri oppinut uimaan grohlia.

Foo Fighters on juuri oppinut uimaan grohlia.

Kukapa olisi uskonut vuonna 1995, kun entisen Nirvana-rumpali Dave Grohlin sooloprojektin Foo Fightersin ensimmäinen nimetön levy julkaistiin, että kyseisestä yhtyeestä tulisi yksi grungen jälkeisen hard rockin suurimmista bändeistä, joka on pitänyt pintansa rockin huippunimenä jo 18 vuotta.

Jo Foo Fightersin rosoisella, yhtä kitararaitaa lukuun ottamatta kokonaan soolona, viikossa äänitetyllä debyytillä oli selvää, ettei se ollut mikä tahansa rumpalin sooloprojekti. Jos ensilevyllään Grohl oli yllättänyt kaikki tarttuvilla sävellyksillään, todellinen merkki yhtyeen tulevasta asemasta oli kuitenkin sen vuonna 1997 julkaistu toinen levy The Colour and the Shape, jolla se oli tuottaja Gil Nortonin avustuksella virtaviivaistanut ja kiillottanut soundinsa tappavana hohtavaan terään. Toisin kuin Nirvana, Foo Fighters ei tuntenut syyllisyyttä popahtavuudestaan, vaan suuntasi tähtäimensä häpeilemättä kohti stadioneiden mittakaavassa pauhaavaa tarttuvaa melodista hard rockia.

Kehitys tulisi lopulta johtamaan lopputulokseen, josta voi olla montaa mieltä. Miljoonien myyntiluvut kertovat Foo Fightersin jatkuvasta suosiosta, mutta samalla se kuvaa sekä hyvässä että pahassa, kuinka kauas 1980-luvun alun hardcorepunkista sytykkeensä saanut vaihtoehtorock on harhautunut alkuperäisestä kurssistaan. Kuin avaruuteen laukaistava raketti se on tiputellut matkan varrella palasia itsestään, kunnes jäljelle jäänyt kiertoradan saavuttanut osa ei juuri muistuta lähtökohtaa.

Kun Grohl laulattaa kymmentuhatpäistä yleisöä Wembley-stadionilla tai hairahtuu yhtyeensä kanssa superbändien, soololevyjen (onkohan Foo Fighters ainoa rumpalin sooloprojektina aloittanut bändi, jonka rumpalilla on sooloprojekti) ja tähtivieraiden tapaisiin rockkliseisiin, ei voi olla tuntematta pistosta siitä, että jokin muutoksen mahdollisuus on lopullisesti menetetty. Kuten The Who lauloi Won’t Get Fooled Againissa: “Meet the new boss/ Same as the old boss.”

Vaikka Colour and the Shape antoi merkkiä tästä tulevasta, se oli joka tapauksessa levy, jolla Foo Fighters oli väkevimmillään – tilassa, jossa se tasapainoili onnistuneesti vaihtoehtorockin ja valtavirran hard rockin välimaastossa. Kirkkaimpana tähtitaivaalla loistaa yhtyeen hienoin saavutus, Everlong, kappale, joka Foo Fighters -nimen antaneiden tunnistamattomien lentävien esineiden tavoin tuntuu sisältävän jotain selittämätöntä ja toismaailmallista.

Kaikki lähtee liikkeelle kitarariffillä, joka on yksi kaikkien aikojen maagisimpia. Sillä kuuluisalla kolmella soinnulla (ei tosin millään perussoinnuilla, vaan hieman kimurantimmilla Dmaj7:lla, Bsus2:lla ja Gsus2:lla) Grohl onnistuu tavoittamaan samalla sekä pohjattoman melankolian että nostattavan toivon.

Mielikuvat tulvivat runsaslukuisena tajuntaan: laivoja öisellä merellä, kaukaisuudessa tuikkivia valoja, talven kirkkaina neulankärkinä palavia tähtiä, linjan toisesta päästä kuuluvan varattu-äänen melankoliaa. Yhtäkkiä kuuntelija tuntee leijailevansa talojen, kaupunkien ja kokonaisten mantereiden yllä.

Everlongilla Grohl paljasti ihailunsa 1980-luvun uuden aallon poppia kohtaan. Etenkin The Policen avoimia kieliä ja jazzahtavia harmonioita hyväkseen käyttävät soinnut ja sen kappaleiden tyhjän tilan tuntua uhkuva soundi olivat selviä vaikuttajia. Siinä, missä The Policea vaivasi useimmiten hienostelun ja teennäisyyden aura, Grohl yhdistää onnistuneesti yhtyeen soundin aggressiiviseen kitararockiin ja raivoisaan intohimoon. Säkeistöjen hehkuvan melankolian yhdistyessä kertosäkeiden valkoisena palavaan raivoon Grohl onnistuu puristamaan vanhasta “hiljainen säkeistö, äänekäs kertosäe” -kaavasta vielä kerran jotain tuoreen kuuloista.

Oma lukunsa Everlongin tarinassa on muun muassa Björkille tekemistään loistokkaista videoista tunnetuksi tulleen ranskalaisen Michel Gondryn mestarillinen musiikkivideo. Myöhemmin Science of Sleep -nimisen elokuvan tehneen ohjaajan videoissa unilla on aina ollut suuri rooli. Niin myös Everlongissa, jonka taustalla oli Gondryn lapsuuden toistuva painajainen jättimäisiksi kasvavista käsistä.

Valtavat kädet ovat kuitenkin vain pieni osa symboleja tihkuvassa kokonaisuudessa, joka yhdistelee Evil Deadia ja slasher-elokuvia, teddyjen ja punkkareiden välisiä rähinöitä, romantiikkaa, rock-videokliseitä ja uuden aallon kuvastoa unenomaiseksi kokonaisuudeksi, joka tulvii loisteliaita surrealistisia yksityiskohtia (kiipeily jättimäisen puhelimen päällä, halkopinon muuttuminen nunchakuiksi, rumpali Taylor Hawkins Grohlin vaimona, rumpusetin paljastuminen peiton alta). Harva musiikkivideo (tai muu visuaalisen taiteen muoto) on onnistunut yhtä hyvin ilmentämään unen logiikkaa.

Vuosien varrella Foo Fighters on julkaissut kappaleita, jotka ovat olleet Everlongia menestyneempiä sekä myynniltään että radiosoittonsa osalta. Silti kuunnellessa yhtyeen vuonna 2006 ilmestynyttä akustispainotteista Skin & Bones -live-levyä aplodien innokkuudesta käy selväksi, mitä kappaletta yleisö on odottanut kaikkein eniten – tietysti levyn päättävää, yhä melankolisen salaperäisesti hehkuvaa Everlongia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Näin yleisöä huudatetaan Skin & Bones -levylläkin kuultavassa akustisessa (jos nyt sähkökitaroilla, -uruilla ja -bassolla vahvistettua kokoonpanoa voi akustiseksi sanoa) live-versiossa:

http://www.youtube.com/watch?v=iiJPP4r4-Hw