Popklassikot 1980

#6 Robert Palmer – Johnny and Mary

Ostaisitkö tältä mieheltä käytetyn Renaultin.

Vähissä ovat ne televisiomainokset, joiden arvoperusta on automainoksia luutuneempi.

Tiedättehän – auto kurvailee jylhällä vuoristotiellä halki sateen ja tuulen. Teknologia voittaa luonnon, modernin projekti saavuttaa huipentumansa.

Tai onnellinen perhe sulloutuu aina vain tilavampaan ja turvallisempaan hyrysysyynsä, jota ohjastaa perheen komea isä. Lapsia on kaksi, tyttö ja poika, ja vaimo luo omakotitalon pihalla ihailevan katseen ylkäänsä. Onni on rikkumatonta.

Musiikki mainosten taustalla ilmentää samaa maailmankuvaa. Siinä on ripaus näennäistä nuorekkuutta, tunteikkuuttakin, mutta samalla äänitapetista huokuvat riskittömyys, valkoihoisuus, heteroseksuaalisuus ja ylempi keskiluokkaisuus.

Siksi ihmettelen edelleen, miten Renault keksi poimia mainosrainojensa taustalle Robert Palmerin Johnnyn and Maryn. Sattuiko kappale olemaan jonkun vaikutusvaltaisen henkilön suosikki, vai ajateltiinko sen rullaavan, kehräävän ja etenevän yhtä pehmeästi kuin Renault 11:n? Erehtyikö joku luulemaan pahaenteisen seesteistä kappaletta onnelliseksi kuvaukseksi juuri sellaisesta parisuhteesta, johon ostetaan kerran vuodessa uusi farmariauto?

Vai päättikö Renault kerta kaikkiaan olla rohkea ja uudistusmielinen? Rehellinenkin?

Johnny and Mary on nimittäin suoranainen irvikuva automainosten perheonnesta. Se on suolaa haavoihin jokaiselle, joka on joskus elämässään takertunut liian pitkäksi aikaa ihmissuhteeseen, jossa haaveet, toiveet ja tukahdutettu intohimo ovat vääristäneet kommunikoinnin loukkaantuneeksi hiljaisuudeksi.

”Johnny’s always running around /
trying to find certainty /
He needs all the world to confirm /
that he ain’t lonely /
Mary counts the walls /
knows he tires easily”

Hyinen asetelma korostuu kappaleen rakenteessa. Sanat kuulostavat ensi alkuun vuoropuhelulta, mutta tarkemmin ajateltuna niin Johnnyn kuin Marynkin ajatuksilta puuttuu kuuntelija.

He tuovat julki oman tulkintansa elämästä, mutta eivät reagoi toistensa sanomisiin. He ovat kasvaneet yhdessä erilleen, mutta eivät suostu näkemään olemisensa pohjimmaista ristiriitaisuutta. Illuusio siitä, mitä kumpikin joskus tavoitteli, pitää heitä yhdessä hiertävän liean tavoin.

Tämän lähemmäs Richard Yatesin Revolutionary Roadin tunnelmaa ei rock-lyriikan keinoin päästä.

”Johnny thinks the world would be right /
if it would buy truth from him /
Mary says he changes his mind /
more than a woman /
But she made her bed /
even when the chance was slim”

Musiikki tukee tekstiä. Se tuntuu ennemmin jatkuvalta usvaiselta mantralta kuin kokonaisuudelta, jossa on alku ja loppu. On kuin kuulija putoaisi keskelle Johnnyn ja Maryn arkea, seuraisi sitä muutaman minuutin ja poistuisi nähtyään ja kuultuaan kaiken olennaisen.

Mutta traagiset päähenkilöt jatkavat toisteista elämäänsä, itsekeskeistä ja hermostunutta valumistaan läpi ympärilleen rakentamansa maailman, loputtomiin, vaatien toinen toiseltaan kaikkea sitä mitä eivät itse pysty tarjoamaan.

”Johnny feels he’s wasting his breath /
trying to talk sense to her /
Mary says he’s lacking a real /
sense of proportion /
So she combs her hair /
Knows he tires easily”

Voisiko olla, että tämä asetelma on tiedostettu Renaultin markkinointiportaassa? Onko joku vinomieli oivaltanut, että tällainen kuvaelma tarjoaa paljon syvemmän samastumispinnan kuin puhtauttaan huokuvat nuoret perheet ilmatyynypehmusteisissa autoissaan?

Sillä mikäpä sopisi tympeäksi urautuneen parisuhteen symboliksi paremmin kuin uusi auto – rationaalisuuden, turvallisuuden, hyvinvoinnin merkki, vapauden, jaettujen unelmien, paikasta irtautumisen airut, joka on kuitenkin pohjimmiltaan kylmää, kuollutta metallikuorta, muovisia komponentteja ja saavuttamattomiksi jääviä haaveita?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Renaultin näkemyksiä kappaleesta vuosien varrelta.
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!