2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#65 Phoenix – Lisztomania (2009)

Deck D'Arcy, Laurent Brancowitz, Thomas Mars ja Christian Mazzalai.

Deck D’Arcy, Laurent Brancowitz, Thomas Mars ja Christian Mazzalai.

Kahdeksan kättä tavoittelee Franz Lisztin herättämää hysteriaa omassa yleisössään – onnistuneesti.

”Let’s go slowly discouraged
distant from other interests
on your favorite weekend ending
this love’s for gentlemen only
that’s with the fortunate only
no, I gotta be someone else
these days it comes, it comes, it comes, it comes, it comes, it goes

Lisztomania
think less but see it grow
like a riot, like a riot, oh
not easily offended
not hard to let it go 
from a mess to the masses”

Franz Liszt on mahdollisesti maailman ensimmäinen esiintyjä, joka aiheutti yleisössään samanlaista heittäytymistä kuin rocktähdet uransa huipulla. 1800-luvulla hän oli ainoa laatuaan. Tätä selventänee lainaus müncheniläisestä sanomalehdestä vuodelta 1845:

 ”Lisztomania: tartunta jokaisessa kaupungissa, jossa artistimme vierailee ja jolta ikä saatikka viisauskaan eivät voi suojella. Aiheuttanut tukehtumiskuolemia maan pohjoisosassa.”

Lisztin kohdalla tämä tarkoitti sitä, että fanit kantoivat hänen kuviaan käsilaukuissaan, varastivat hänen jättämiään tupakantumppeja ja tekivät jopa kaulakoruja katkenneista pianonkielistä. Ohjaaja Ken Russell teki tarinasta moninkertaisesti sekopäisemmän vuoden 1975 elokuvassaan, jossa jättiläismäiset penikset ja seksiaddiktiot heittelevät pääosan esittäjä Roger Daltreytä mitä kahjoimmista tilanteista toisiin.

Mutta jos jatkamme alkuperäisestä ilmiöstä, en voi syyttää Thomas Marsia: luulisin, että suuri osa artisteista haluaa osua siihen maagiseen kohtaan sanojen tai sävelten avulla. Ranskalaisyhtyeelle se ei tosin olekaan aivan niin helppoa.

Tai Thomas Marsille ei ole, jos hänen kuvailemaansa sekavuutta on syytä uskoa. Lisztomanialla hän pääsee varsin lähelle hysteriaa Deck D’Arcyn, Laurent Brancowitzin ja Christian Mazzalain avustamina, sillä se liittyy Lust for Lifen ja 50 Ways to Leave Your Loverin seuraan niiden kappaleiden joukkoon, joiden pääasiallinen koukku on rumpukuvio. Biisin suurin tähti on, häkellyttävää kyllä, vieraileva rumpali.

Tietyin väliajoin iskeytyvä, häikäilemättömän yksinkertainen neljän rummun nyrkkeily voi olla kaikki, mitä Lisztomaniasta muistaa hyvän aikaa, mutta sen ylivertaisuus aiheuttaa lähes spastisia kohtauksia – eräänlaista maniaa siis. Phoenix jää rumpali Thomas Hedlundille järkyttävän kokoiseen kiitollisuudenvelkaan.

Korostaakseen rytmielementin vahvuutta, kappaleen loppupuolelle ahdetaan kummallinen syntetisaattorisoolo. Sen olemassaolon huomaamiseen meni arviolta parikymmentä kuuntelukertaa. Vasta tietyn ajan jälkeen mieleen syntyy tarpeeksi tilaa käsitellä kiiltäviksi tuotetut kitarat, metronomit ja kiireiset pianot.

Mars itse ehtii läpikäydä niin ajatustensa painon, alemmuudentunteen, perfektionismin, manifestaatio-opin, itsensä kieltämisen ja irtipääsyn. Hän kiteyttää kaiken ”From a mess to the masses!” -huutoon, joka vetää valtavan kertosäkeen kuulijoiden niskaan.

Liszt vetäytyi uransa jälkeen fransiskaaniluostariin. Jos nuhteeton tie kiinnostaisi, Thomas Mars kavereineen voisi kuulla luostarin avoimesta ikkunasta perjantai-iltaisin lähellä olevan kylän riehaantuvan oman Lisztomaniansa voimin. Vähemmän ajattelua, enemmän tekoja -periaate toimii, sillä Lisztomanian yksinkertaisen primitiivistä rytmiä ja studiokiiltoa ei voisi naittaa toisilleen, jos jäisi pohtimaan asiaa liian pitkäksi aikaa.

En suoraan muista montakaan tämän vuosituhannen kappaletta, joka käyttäisi juuri tämän biisin elementtejä, enkä ainakaan usko, että yksikään niistä pärjäisi tälle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Phoenix – Lisztomania (ohj. Antoine Wagner)

Bonus!

Phoenixilta äänestettiin myös kappaletta 1901.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress