Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#65 Benjamin Gibbard

Kuva: Tomi Palsa

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Onnellinen mies sai vaimokseen Zooeyn. Kuunteleekohan pariskunta koti-iltoinaan Dinosaur Jr:a?

Jos minun pitäisi summata käsitykseni musiikista yhteen videoon, marssittaisin ruudulle Death Cab for Cutien Soul Meets Body -sulokin. Kappale on säveleltään, rakenteeltaan ja toteutukseltaan täydellinen ja sen tueksi ohjattu kuvaelma yksiselitteisen hurmaava.

Videolla Ben Gibbard kävelee metsässä, jonka keskellä luonto kirjoittaa itsensä säveliksi. Nuotit heräävät puiden juurista, lehtien alta, ujoina, venytellen. Ne nousevat ilmaan, lentävät maailmalle, tarttuvat voimalinjoihin, jäävät vangeiksi, mutta leijuvat myös kohti avomerta, kohti uusia ihmisiä, uusia maailmoja.

Näin musiikki puhuu meille. Ja mies, jonka kulku herättää metsän ääniksi, on mitä tavallisin. Hieman pulska, silmälasipäinen, pehmeä, mukava. Hän kulkee metsän läpi mökkiin, ottaa tilkan kahvia ja kertoo löytämänsä äänet kitarallaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Äänistä syntyy yhtye, yhtyeestä syntyy lisää ääniä. Ja uudet nuottisukupolvet kohoavat kohti taivaita.

Juuri tällaiseksi haluan musiikin mieltää. Ja juuri tällaisena olen nähnyt Gibbardin musiikin jo ennen videota. Siksi luulenkin, että ajattelemme asioista samalla tavalla. Tunteemme ovat samankaltaisia, Gibbard vain osoittaa ne minulle. Hän kertoo, että kaunosieluisuus ja herkkyys ovat hyveitä, että maailma on pohjimmiltaan kaunis, että mollisoinnun reunassa on ripaus aurinkoista kultaa, ja että tunteet ovat totta silloinkin, kun niitä ei tahtoisi hyväksyä.

Nämä kaikki ovat tärkeitä viestejä.

Kuva: Tomi Palsa

Sanomaa voi toki moittia toisteisuudesta, jopa kaavamaisuudesta. Samoin sen välittävää musiikkia. Gibbardin kappaleilla on muutama arkkityyppi, jotka kiertävät levystä toiseen pienin varianssein.

Kritiikki tuntuu kuitenkin saivartelulta. Jokaisella levyllä on oma identiteettinsä, jokaisesta teoksesta löytyy personoiva piirteensä. Se voi perustua sointiin, soiton sulavuuteen, tuotantoon tai arkkityyppien keskinäiseen suhteeseen. Vaikka erot ovat pieniä, ne synnyttävät kokonaan omia värejään.

Gibbardin levyt voi laittaa myös paremmuusjärjestykseen. On täysosumia ja on ”vain” hyviä levyjä. On vilpittömiä levyjä ja levyjä, joista paistaa vilpitön yritys. Toisia levyjä kuuntelen sydämellä, toisia korvilla. Kumpikin tapa tuo hyvän olon.

Suoranaisia erehdyksiä miehen tuotantoon ei ole vielä osunut.

En ole tunteitteni kanssa yksin. Jos pop-musiikista tuotettaisiin joskus äärimmäinen ensyklopedia, johon musiikin suurkuluttajat saisivat kirjoittaa tekstin, mainittaisiin Gibbardin sävellykset todennäköisesti ensimmäisenä ja puhtaimpana esimerkkinä 2000-luvun amerikkalaisesta indiepopista.

Tunnusomaisuudestaan huolimatta Gibbardin taidetta on hankala määritellä muutamalla lauseella. Jotakin jää aina sanojen ulkopuolelle. Tuntomerkit – pehmeä laulu, sulava sävel, harkitut kitarat, ihmisläheiset tarinat – on helppo listata, mutta laulujen varsinaista henkeä nuo määritelmät eivät vangitse.

On siis katsottava ihmistä laulujen takana. Kappaleiden varsinainen aura syntyy Gibbardin läsnäolosta, hänen äänensä piirtämästä olemuksesta. Sävellysten pohjat ja soittajat voi vaihtaa, taustalle voi sovittaa Death Cab for Cutien pehmorockia tai Postal Servicen haikeaa elektroa, mutta Gibbardia itseään ei voi syrjäyttää. Ilman häntä hyvätkin kappaleet saattavat latistua tavanomaisiksi ja kaavamaisiksi, mutta hänen seurassaan tavanomaisesta ja kaavamaisestakin kappaleesta kasvaa tunnetta tihkuva pop-kaunokki.

Kuten videokin kertoo. Gibbardilla on poikkeuksellinen kyky saada nuotit lentämään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Death Cab for Cutie ‒ Soul Meets Body

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress