Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#63 Julian Casablancas

Kaksi lurppasilmäistä karvaturria, joista toisen nimi on Julian Casablancas.

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: The Strokesia ei vieläkään olla saatu Suomeen. Lohdutuspalkinnosta ei kuitenkaan voida puhua Tavastialla ja Pakkahuoneella esiintyvien The Damnedin ja G.B.H.:n kohdalla.

The Strokes pelasti rockin 2000-luvun alussa. Väittämä on niin tuttu, että se on kulunut kymmenessä vuodessa liki sisällöttömäksi. Siksi onkin perusteltua kääntää asetelma päälaelleen ja tarkastella asiaa toisesta näkökulmasta. The Strokes nimittäin lähes tuhosi rockin 2000-luvun alussa.

Ensinnäkin: Harva tiesi rockin olevan pulassa ennen kuin The Strokesin debyyttialbumi, Is This It? (2001), ilmestyi. Albumi oli vastaus tilaukseen, jota kukaan ei ollut huomannut esittää. Tuo röyhkeä ja vastustamaton kiekko sysäsi rockin ongelmakierteeseen osoittamalla, mitä maailma oli tietämättään kaivannut. Ilman The Strokesia ja The White Stripesia uskoisimme varmaan vieläkin, että rock voi yhtä hyvin kuin on aina voinut.

Toiseksi: Is This It? ei ratkaissut niitä ongelmia, jotka se teki näkyviksi. Päinvastoin. Levy houkutteli pinnalle uusia ongelmia. Nämä ongelmat olivat Strokesin muotokielen nopeasti omaksuneita yhtyeitä, joiden soitto ei räjäyttänyt mieltä mutta myrkytti tajunnan. Vain tuokio sen jälkeen, kun New Yorkia ja The Rolling Stonesia yhdistellyt kukkolauma oli kuulostanut paremmalta kuin mikään aikoihin, koko musiikkityyli oli menettänyt makunsa.

Kriisi ulottui Strokesiin itseensä. Kun orkesteri julkaisi kakkosalbuminsa, Room on Firen (2003), oli moni pettynyt levyyn ennen kuin oli kuullut sointuakaan. Strokes ei tehnyt albumilla mitään väärin, mutta sen ei ollut mahdollista myöskään tehdä mitään oikein.

Vaikka Room on Fire on tuorein korvin kuunneltuna yksi lajinsa valioista, siitä oli vaikea innostua sen ilmestymishetkellä. Soundin uutuudenviehätys oli kadonnut, debyyttilevyn synnyttämää katharsista ei käynyt toistaminen.

Strokes ei siis sysännyt kriisiin pelkkää rockia, se sysäsi kriisiin myös itsensä. Kolmannella albumillaan (First Impressions of Earth, 2006) yhtye oli rehellisesti hukassa. Yhtä ensiluokkaista kappaletta seurasi kaksi identiteettinsä perässä harhaillutta yritelmää. Nelikko kuulosti innottomalta ja sointi väkisin puristetulta. Orkesterin jäsenten satunnaiset soololevyt eivät hidastaneet entropian etenemistä.

Päättyneenä keväänä julkaistun Anglesin flirttailu diskopunkin kanssa on tuonut sydänkäyrään muutaman värähdyksen, mutta ehjään albumikokonaisuuteen Strokesin voimat eivät tunnu vieläkään riittävän. Onko peli siis menetetty?

Yhtyeelle olisi helppo langettaa lopullinen tuomio. Se ei tuntuisi kuitenkaan perustellulta. Jos Strokesia tarkastelee irrallaan heidän varhaisesta messiaanisuudestaan ja debyyttialbumistaan, näyttää jakojäännös huomattavan hyvältä. Yhtyeellä on edelleen omanlaisensa sointi. Sillä on yksi genrensä tyylitajuisimmista kitaristeista ja sopivan ennakkoluuloton rytmiryhmä. Sen kakkosalbumi on huomattavan innostava ja kolmos- ja nelosalbumien helmet yhdistämällä diskografiaa voisi täydentää kolmannella huipputason levyllä.

Kolme loistavaa levyä kymmenessä vuodessa – ei hassumpi saavutus. Tätä huomiota vasten harharetketkin voi saada näyttämään luomistyön välttämättömältä hukkajäännökseltä. Loppujen lopuksi Strokes on edelleen alansa huippua, niitä harvoja menneisyydestä sisältönsä suodattavia yhtyeitä, jotka kuulostavat poikkeuksetta itseltään.

Kaiken edellä mainitun voi personoida yhteen henkilöön. Strokesin keulahahmon ja taiteellisen johtajan Julian Casablancasin tyyli ja vire saavat orkesterin joko lentämään tai laahaamaan. Kun Casablancas on hukassa, on myös koko Strokes hukassa. Ja kun Casablancas pääsee täyteen iskuun, koko orkesterin ääni ja eleet ovat ryvettyneinäkin lähellä täydellisyyttä.

Miehen venyttelevässä ja laiskassa laulussa on sopivasti narsismia ja rajattomasti sävyjä. Casablancas kuulostaa lähes flegmaattiselta ja välinpitämättömältä, mutta silti hän on valmis syttymään aina tilanteen vaatiessa. Hänen habituksessaan on uitettua spanielia ja käärmekuningasta, hän saa kamerat katsomaan itseensä.

Casablancas ei tee tiettyjä asioita siksi, että ne kuulostavat hyviltä. Nuo asiat kuulostavat hyviltä siksi, että Casablancas tekee ne. Siksi miehen ansioihin kuuluu paitsi rockin pelastaminen myös sen tuhoaminen. Ja mikä hienointa, tuhon keskelläkin juuri Casablancas on se, joka kertoo että rockilla on vielä toivoa.

http://www.youtube.com/watch?v=kZHiTNy0f9s

 

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress