Popklassikot 1996

#6 The Cardigans – Lovefool

"Hereillä siellä takarivissä!"

”Hereillä siellä takarivissä!”

Tunku Nuorgamin popklassikoiden joukkoon on kova.

1990-luvun keskivaiheilla julkaistiin niin paljon hyvää ja merkittävää musiikkia, että The Cardigans pääsee listalle vasta kolmannen albuminsa hittisinkulla, vaikka oli jo julkaissut kaksi erinomaista levyä.

Minä rakastin aikoinaan yhtyeen toista albumia Life. Paljon metallia ja särömpää vaihtoehtopoppia kuunnelleelle teinille se oli ennenkuulumaton mutta silti oudon tuttu tulvahdus 1960-luvun auringon kärventämiä kaitafilmejä, puutarhamajoja (en tiedä, miksi aina puutarhamajoja), hauskoja periodifontteja ja pehmeän sinisilmäisesti livertäviä tyttölapsia.

Siis kaikkea sitä, mitä yhtye haki ja mikä on myöhemmin jauhautunut kulttuurin myllyssä niin monta kierrätyskertaa, että värit ovat haalistuneet tunnistamattomiksi. Eräs ero nykypäivän retromaaniseen musiikkiin on poissaolollaan loistava ironian ja sellaisten etäännytyskeinojen kuin lofi-soundin puute. Jos The Cardigans suhtautui estetiikkaansa ironisesti, yhtye oli niin ovela, että hukutti sen silmää räpäyttämättömään vilpittömyyteen.

X-sukupolven ironia oli ylipäätään erilaista kuin nettiajan ironia; jos ysäri-slacker halusi ilmaista ironista merkitystä, hän otti ylimielisen tuskastuneen ilmeen ja lisäsi vielä korostetun “totta kai” -sanaparin ja silmien pyöräytyksen painottamaan, että tarkoitti juuri päinvastaista. “No totta kai aion äänestää kokoomusta! [Silmät pyörähtävät kattoon.]” Ajatelkaa Ethan Hawkea Reality Bites -elokuvassa. Mutta nyt ajaudumme aiheesta.

First Band on the Moonilla The Cardigans oli kasvamassa herttaisesta kukkaispopbändistä siksi modernin virtaviivaiseksi täsmäpopyhtyeeksi, joka siitä myöhemmin tuli. Levy edustaa aiemmin kuvailtua tyyliä, mutta kypsempää ja tietävämpää versiota siitä. Kappaleissa oli vielä 1960-luvun vapautuneen naiivia riemua, mutta albumin soundi kevyine Sabbath-kitaroineen ja kolisevine rumpuineen viittasi jo seuraavalle vuosikymmenelle.

Lovefool muistuttaa albumin kappaleista ehkä eniten aiempia levyjä. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään monimutkaista. Varmaan siksi kappaleesta tulikin megahitti Yhdysvalloissa ja joustavin ponnahduslauta The Cardigansin uralla.

Varmaan ei haitannut myöskään, että se on jumalaisen ihana ja helposti lähestyttävä popkappale – kuin hunajaan dipattu Kylie Minogue. Laukkaava hihat-komppi kuljettaa biisiä pirteästi eteenpäin samalla kun kitara surisee – tai pikemminkin inisee – taustalla rakkaudesta ja sokerista humaltuneen mehiläisen tavoin.

Kertosäe kuulostaa romanttisen Hollywood-komedian kirkkailta pääväreiltä ja jokaisen sopukan teräväpiirtona paljastavalta valaistukselta. Nina Persson anelee:

”Love me, love me
Pretend that you love me
Leave me, leave me
Just say that you need me”

Tuskin koskaan on romanttinen masokismi kuulostanut näin herttaiselta ja ihastuttavalta. Perssonin hymykuopat voi suorastaan kuulla hänen rukoillessaan rakkaaltaan edes jonkinlaista huomiota.

Vihjaako tämä vastakkainasettelu, että The Cardigans leikkii sittenkin ironialla – että kappale on itse asiassa vaahtokarkkeihin ja kirkkaisiin väreihin hukutettu parodia riutuvista rakkauslauluista? Sen saat itse päättää.

Ainakin se kelpasi taustamusiikiksi kirjallisuusklassikot silmäniskun kera postmodernisti tulkinneisiin Romeo + Juliet– ja Julmia aikeita -elokuviin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!