Popklassikot 1998

#6 Pulp – This Is Hardcore

sdfsdfsf

Vuonna 1998 Pulp kääntyi takaisin kohti draamaa, kohti vaarallista.

Täytyy muistaa, että This Is Hardcoren ilmestyessä 1998 Pulp oli ollut kasassa jo 20 vuotta. Kiinnostavimmat singlensä se oli tehnyt 1980-luvun mittaan ja parhaan albuminsa Separationsin jo 1992. Perässä seuranneet His’n’Hers ja Different Class olivat näyttäneet yhtyeen opportunistisemman puolen kitaravoittoisen brittipopin kelkkaan hypänneenä egontaivutteluprojektina, jonka itseparodisuus kasvoi koko ajan julkeammaksi.

This Is Hardcoren nimikappale on paluu kohti draamaa, kohti vaarallista, kohti spektaakkelia. Väärennetyn keskiluokkaromantiikan jälkeen se suorastaan kylpee yltäkylläisissä tuotantoarvoissa: pintakiiltoisessa äänenkuvassaan ja jatsahtavassa big band -sovituksessa, jonka tyyppisiä oli aiemmin kuultu vaikkapa Björkin ja Propellerheadsin levyillä. Nykyään höhlän osoittelevalta näyttävän videon over the top Hollywood-estetiikka sopii sekin täydellisesti kappaleen tueksi.

Tässä on jälleen Pulp, jonka voisi kuvitella kuunnelleen enemmän Scott Walkeria kuin London Callingia. Se on dekadentimpi, maksimalistisempi ja uskomattoman kehnoilla sanaleikeillä kylläiseksi ruokittu kiiltävä hirviö. Värityskirja aikuisille lapsille, joita varten Crayolan liituihin on lisätty sävy nimeltä Flesh.

Satiirin keskiössä, sen ehdottomana orkesterinjohtajana on tietysti Jarvis Cocker – etäisenä ja itsetietoisena. Hän on hyvin perillä roolistaan popparina, jonka tekstien semantiikka on aina ollut liian villin impressionistista otettavaksi vakavasti. 1980-luvun Cocker oli suuruudenhullu, 1990-luvun Cocker päätti olla pelkästään hullu, jos nyt unohdetaan satunnainen houkan Kristukseen vertaaminen…

This Is Hardcorella esiintyy Cocker, josta on jo tullut kävelevä farssi. Seksuaalinen lügerbaron, jota oma patologinen tapa roolileikkeihin, kaiken yliestetisoimiseen ja sensualisoimiseen, syö sisältä tyhjäksi. Punainen esirippu peittää kaiken näkyvistä. Tämä kaikki on helppo kuitata itseparodiana, mutta Cocker jää hymyilemään tyhjää hymyään. Kuten jokainen vakavissaan itseparodiaa harrastanut, hän tietää sen olevan narsismin ylin ja suloisimmalta maistuva muoto.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!