Leevi and the Leavings Top 40

#6 Pimeä tie, mukavaa matkaa (1988)

LeeviHäntä

Kun kaikki meni.

”Me teimme kaiken väärin,
tai ehkä oikeaa ei ollutkaan
jokin seinät vain sai kaatumaan
jää vain tyhjä tunne kun elämässä häviää”

Useimmat kai muistavat Hannu Karpon hieman tunkeilevana kansakunnan omatuntona, pienen ihmisen puolustajana hassussa karvahatussa. Vielä hattuakin karvaisempi mikrofoni heilui, kuin peitsi Don Quijoten kourassa, kun Karpo kävi viikonloppuisin taisteluun lintukodon vääryyksiä vastaan.

Mutta minäpä pelkäsin Karpoa pienenä ihan helvetisti.

Aikoinaan Karpon lähetyksissä harrastettiin hyytävää liikennevalistusta näyttämällä (uskoakseni, en aivan uskaltanut koskaan katsoa) mitä jää jäljelle, kun henkilöauto törmää rekkaan tai kallioleikkaukseen 80–120 kilometrin tuntivauhdilla.

En pitänyt kirjaa, mutta uskoakseni tämä oli ensimmäinen pienistä, vaatimattomista lapsuudentraumoistani: herätys siihen, että kaikki me vielä kuollaan.

Vanhempieni työmatka oli kohtuullisen pitkä ja se kuljettiin autolla. Eikä 1980-luvun alkupuoliskolla ollut matkapuhelimia. En siis voinut soittaa äitille ja iskälle, että miten se kotimatka nyt taas kestää.

Jokainen minuutti viiden jälkeen oli musertavaa piinaa. Odotin puhelimen pirisevän. Siellä olisi liikennepoliisin edustaja, joka vakavana pahoittelisi ja kertoisi huonot uutiset.

Ehkä tämä on Leevi and The Leavingsin kappaleen Pimeä tie, mukavaa matkaa ainoa lohdullinen puoli: koko perhe sentään siirtyy ajasta ikuisuuteen yhdessä, perheenä. Se on toki aika laiha lohtu.

Kappale lienee yhtyeen synkin, uskomattoman musta: kaikki on mennyttä ja isä johdattaa perheen viimeiseen mutkaan. Lapset uinuvat takapenkillä, rauhallisen tietämättöminä siitä, etteivät enää tule heräämään. Sem että kappale on niin kaunis ja sävelmä niin päähän tarttuvam tekee sanoituksesta entistä jäätävämmän. Taivaalla ei ole edes tähtiä tarjota.

Selityksiä epäonnistumisille ei löydy. Kaikki on vain mennyt jotenkin epämääräisellä tavalla pieleen, asuntosäästöt huvenneet tililtä markka kerrallaan.

Vuonna 1988 ilmestyneeltä Häntä koipien välissä -albumilta löytyvä biisi ennakoi pari vuotta myöhemmin lamaan suistuneen Suomen tunnelmia kivuliaan hyvin. Ikävän hyvin kai se nykyhetkeenkin istuu.

Mutta armoitettuna tyylitaiturina ja sanailijana Gösta tietysti saa näinkin masentavaan kappaleeseen sävyjä ja tragikomiikkaa.

Huumorin sävy vaihtelee biisin nimen lakonisesta ironiasta katkeraan pilkkaan, kun pian pitäisi jo hengitysilmastakin maksaa. Halvasti helisevät mutta traagisia sävelmiä soittelevat syntikat ovat kuin suoraan lamataajaman säästömarketista.

Näillä keinoilla kappale myös suurin piirtein kiertää patetian, johon suomalainen popmusiikki yleensä kompastuu yrittäessään kertoa miten kamalaa täällä pimeässä ja kylmässä onkaan asua.

Minulla on työhuoneeni seinällä kuva valokuvaaja Jouko Lehtolan sarjasta Kolaroidut autot. Pelkkä postikorttiversio tietysti. Kuvassa on rusinaksi ajetun VW Passatin keula valkoista taustakangasta vasten. Se on yksinkertaisen kaunis, vähäeleinen teos. Ja tappavassa esteettisyydessään se tuottaa hieman samanlaisen tunteen kuin Pimeä tie, mukavaa matkaa.

Rakastan sitä, mutta on se kyllä helvetin ahdistava.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!