Popklassikot 1995

#6 Everything But The Girl – Missing (Todd Terry Remix)

Tracey ja Ben. On helppo nauraa, kun on hitti.

Tracey ja Ben. On helppo nauraa, kun on hitti.

Joskus remiksaus on kuin avioero vuosien raastavan avioliiton jälkeen: se herättää kohteensa henkiin ja nostaa pintaan sen todellisen luonteen.

Ja joskus hyvä remiksaus voi luoda yhtyeen uran.

Vaikka Everything But The Girl oli tehnyt jo kahdeksan albumin mittaisen uran etupäässä Englannissa, ilman Todd Terryn remiksausta yhtye olisi kaiketi vaipunut unholaan muiden sen aikakauden sophisti-poppareiden kanssa.

Alkuperäisen Missing-kappaleen emoalbumi Amplified Heart on ihan hyvä aikuinen poplevy, mutta sen oikea paikka on taustoittamassa Hugh Grantin ylemmän keskiluokkaisen ystäväporukan illalliskutsuja Notting Hill -elokuvassa.

Seuraavalla albumillaan Walking Woundedilla yhtye seikkaili Terryn viitoittamilla kentillä – se teki kevyellä housella ja drum’n’bassilla silattua viileää elektronista popmusiikkia, joka toi mieleen kauniin naisen harhailemassa trenssiin kietoutuneena suurkaupungin öisillä kaduilla. Se toi mieleen luksushotellin lähes tyhjän baarin kello kaksi aamulla.

Jälkeenpäin suunnanmuutos tuntui itsestään selvältä – tällaista musiikkiahan Everything But The Girl oli syntynytkin tekemään.

Terry toi Missing-remiksauksellaan EBTG:n musiikkiin juuri sen vaatiman särmän ja dynamiikan – remix nosti aiemmin kohteliaan kauniissa kappaleessa pintaan sen haikeansiniset sävyt, loi siihen eteenpäin kulkevan liikkeen ja auttoi sitä saavuttamaan kohtalonsa jossain tanssilattian ja sisäavaruuden välillä, yötaivaalla liitäen.

Ei Terryä silti kaikesta voi kiittää. Sävellys oli jo alunperin hieno, Tracey Thorn ja Ben Watt vain eivät täysin ymmärtäneet, mitä sillä olisi pitänyt tehdä.

Sanoitus sen sijaan ei ole muuttunut mihinkään ja se määrittää toki kappaleen luonnetta siinä missä sävellyskin.

Fraasi ”I miss you like the deserts miss the rain” on simppelissä evokatiivisuudessaan eräs popin hienoista vertauksista, mistä kertoo myös se, että vertaus on vakiintunut myöhemmin yleiseen käyttöön.

Ja siitähän tässä on kyse: korventavasta kaipuusta, järjellisyyden rajoilla liikkuvasta ikävästä. Kappale muotoutuu loppuaan kohden aivan pakahduttavan haikeaksi kaipauksen ja tyhjyyden kuvaukseksi.

”Back on the train I ask why did I come again
Can I confess I’ve been hanging round your old address?
And the years have proved to offer nothing since you moved
You’re long gone but I can’t move on”

Niinhän siinä joskus käy. Johtui se sitten jostain henkilökohtaisesta vauriosta tai siitä, että ikävöity ihminen todella oli elämän rakkaus, joskus on vaikeaa, suorastaan mahdotonta, päästää irti. Laulun kertojakin ymmärtää toimintansa säälittäväksi, mutta ei silti osaa siirtyä eteenpäin.

Kertoja kävelee kaipuunsa kohteen kotioven ohi, vaikka kyseinen ihminen ei ole asunut siellä enää vuosiin. Hän ikään kuin stalkkaa haamuja; hän väijyy muistoja, joista ei osaa irrottaa.

Eihän tämä tasapainoista aikuisen ihmisen käytöstä ole, mutta eivät ole monet muutkaan aikuisten ihmisten teot. Varmaan useimmat meistä voivat samaistua.

http://www.youtube.com/watch?v=ycPWuo7CsyA