Popklassikot 1994

#6 Beck – Loser

Beck Hansen.

Jos ei tullut vielä selväksi, sanotaan se vielä kerran: 1990-luvun ainoita sankareita olivat väliinputoajat.

Aikuistunut X-sukupolvi tiesi paremmin, se oli joutunut jo nielemään kaiken. Heidän kantapäässään roikkuvat varttuivat maailmaan, jossa kaikki arvot oli kuopattu. Televisio tarjosi vertaistukea: termi ”Sick Sad World” ei ollut mitään parodiaa, se oli todellisuutta. Richard Linklaterin elokuva Slacker tiivisti harhailun yhteen pakettiin. Clerksin Dante ja Randal tiesivät parhaiten. He olivat kuin isoveljiä.

Ei perhearvoja, ei kaanonia, ei ideologioita. Kulttuurikotien kirkasotsaiset pennut kenties jaksoivat vielä jauhaa Marxista. Tässä kuitenkin oli sukupolvi, joka oli menettänyt kaiken kiinnostuksensa politiikkaan. 1980-luvun nuoret olivat saaneet kokea Reaganin ja Thatcherin hallinnot. Nyt vallassa oli pelkkiä munattomia arvoliberaaleja, jotka olivat ihan okei, mutta eihän niitä vastaan ollut mitään mieltä kapinoida. Kuin kaiken huipuksi tuo velmu St. Albionin kirkkoherra Blair jopa lähti kaveeraamaan brittipoppareiden kanssa.

Eikä syy ollut yksin 1990-luvussa. Tässä niitettiin viimeisen puolen vuosidadan viljaa ja musiikilla oli osansa trauman avaamisessa. Ehkä vika oli jälkitraditionaalisissa identiteeteissä, ehkä adornolaisessa taidekäsityksessä, jossa entusiasmi oli aina amatöörin merkki. Ehkä syy oli kaiken musiikin samalle maaliviivalle asettavassa moniarvoisuuden monopsiassa, jossa säveltäjien ainoaksi keinoksi ladata jonkinlaista itseisarvoa ja näkyvyyttä teoksilleen jäi niiden kehittäminen mahdollisimman vaikeaselkoisiksi.

Tässä tilanteessa periaatteessa jokainen saattoi olla tähti – miksi kukaan enää siis tavoittelisi tähteyttä. Tuloksena oli joukko juroakin jurompia nuorisojulkkiksia, kaikkein aikojen itsensäkieltäjiä, jotka tekivät epäonnistumisien glorifioinnista taidetta. Tuhkaa ei ripoteltaessa säästetty.

Vuoden 1994 popmusiikki oli rujoa ja inhorealistista, eikä se enää varsinaisesti ollut mikään lohdun tuoja tai nuoruuden ekstaasin lyhdynkantaja. Kurt Cobain oli käytännössä tehnyt itsemurhan MTV:n kameroiden edessä. Yhdestäkään alakoulusta tuskin löytyi luokkahuonetta, jonka pulpettiin ei olisi linkkuveitsellä kaiverrettu Neil Youngilta napattua synkeää slogania.

Synkeää. Synkeää ja totista? Cobainin tapa purkaa ahdistusta oli passiivinen aggressio, mutta Beck Hansen valitsi sen sijaan lakonisen huumorin. Samoilla maneereilla pelasi myös Pavementin Stephen Malkmus. Kaksi jälkimmäistä tuntuvat olevan erityisen vihattuja juurevaan menoon haikailevien musiikkidiggarien parissa. Ne ysärin kasvatit! Nehän eivät suhtaudu mihinkään tosissaan!

Eivät kai sitten. Aikakauden kaksi suurinta anthemia olivat lopulta pelkkiä vitsejä: Smells Like Teen Spirit alkoi irvailuna deodoranttitölkin kyljestä löytyneellä tekstillä, Loser kieli poskessa rämpytetystä riffistä ja kömpelöstä räpistä, joka oli ehtaa vuoden 1965 Bob Dylania. Taustalle Bongwater-yhtyeen tyylistä ammentava kollaasituotanto, jossa sämplätään muun muassa Dr. Johnia. Hittiä tästä sotkusta ei kukaan odottanut.

Loser oli laiskasta ilmaisustaan huolimatta vastarintaa. Se asetti kysymyksiä. Olisiko mahdollista, että vakavuus ei määrittelekään musiikin arvoa? Olisiko mahdollista, että eliittien vapaamielisimmilläänkin epäilyttävästi Humen makuarvostelmia muistuttavat kriteerit korkealle taiteelle ovat vain kusetusta? Voisiko televisio olla yhtä sivistävä kuin museo? Kanavanvalitsin toi pakokeinon ja juuri sitä Loserin värisyttävä musiikkivideo kuvaa: sukellusta kanavatulvaan.

Loser oli musiikkia niille nuorille, joille Lisa Frank, Michael Jordan ja Nike saattoivat olla tärkeämpiä asioita kuin korkeakulttuuri, ja joille Beavis & Butt-head oli maailman älykkäintä poliittista satiiria. Tiukkapipot pysykööt loitolla – tässä on viimein meidän äänemme.

Mutta ei 1990-luku kulttuurikonservatismia tappanut mihinkään. Se vain kasvatti yhden sukupolven, jolla oli vapaus ajatella toisin. Vapaus sanoutua irti siitä, että valtio, oppilaitokset tai museoinstituutiot sanelevat meille, mikä on arvokasta ja mikä ei.

Kun uusvakavuus taas nostaa päätään, huomaavat tuon sukupolven edustajat olevansa ahtaalla. Kun 1990-luvun kasvatti haluaa edes kerran kokea todellista nautintoa, hän voi laittaa soimaan Haddawayn What Is Loven. Samalla hetkellä uusvakavikko alkaa kokea hänet uhkana: ”Tyyppi joka kuuntelee Haddawayta ei sovi kategorioihini, sillä en osaa sanoa, onko tämä kaveri tosissaan. Hän saattaa jopa olla – gasp – ironinen.”

Ampukaa vaan.

” I’m a loser baby so why don’t you kill me?”

(Disclaimer: Beckin sopimus Geffenin kanssa antoi artistille luovaa tilaa ja mahdollisti päällekkäisen julkaisemisen sekä Geffenin että pikkulafkojen kanssa. Myös Loser olikin alkujaan pienjulkaisu; Bong Load Records painoi maaliskuussa 1993 singlestä 500 kappaleen promopainoksen. Levystä puuttuvat kuitenkin esimerkiksi viivakoodi ja distron tiedot. Tämän takia esimerkiksi Discogs, Rate Your Music ja Wikipedia merkitsevät Beck-diskografioissaan Loserin julkaisuvuodeksi 1994, jolloin Geffen julkaisi sen virallisesti, vaikka noteeraavatkin Bong Load Recordsin promopainoksen olemassaolon.)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Dr. Johnin I Walk On Gilded Splinters pääsi Loserissa uusiokäyttöön:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Toinen sukupolvensa ääni lähettää terveiset nykypäivään:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!