Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#58 Brandon Flowers

Brandon Flowers: kompassi hukassa, mutta homma toimii. Kuva: Tomi Palsa

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Elvis jätti Las Vegasin kasinot ja kiertää Suomea loppukesästä. Dead Elvis & His One Man Grave starttaa Black Rainbow Tourin 30.8. Bar Loosesta. Mukana myös Hola Ghost, Black Magic Six ja Karoshi Lovers!

Myytti vastahakoisesta rocktähdestä on tietenkin valhe. Miljoonankin albumin myymiseen tarvitaan niin paljon lahjakkuutta, sinnikkyyttä ja kunnianhimoa, ettei se tapahdu kenellekään vahingossa ja vasten tahtoaan, ei edes Kurt Cobainille.

The Killers -yhtyeen laulaja ja pääasiallinen laulunkirjoittaja Brandon Flowers (s. 1981) on 2000-luvun kaikista vähiten vastahakoisimpia tähtiä. Jo esikoissinglen Mr Brightside ilmestymisen kynnyksellä vuonna 2003 hän julisti The Killersin kasvavan viidessä vuodessa suuremmaksi kuin U2 ja toissavuotisella Yhdysvaltain-kiertueella hän asetti tavoitteekseen vallata Led Zeppelinin ja Nirvanan paikan amerikkalaisyleisön sydämistä.

Nämä ovat korskeita tavoitteita kenelle muusikolle hyvänsä, mutta suorastaan harhaisia silloin, kun ne esittää lameepukuja, ei-ironisia viiksiä ja silmämeikkiä suosiva lasvegasilainen mormoni, jonka idoleja ovat Morrissey ja Neil Tennant.

Suuret sanat eivät toki ole ennenkään kenenkään suuta halkaisseet, mutta Flowers on onnistunut purkamaan intensiivisyytensä myös The Killersin kerrassaan pakahduttaviin hittikappaleisiin. Läpimurtosinglet Mr Brightside ja Somebody Told Me ovat musiikiksi muuttunutta mustasukkaisuuden paniikkia, kun taas melankolian merkkiteos Smile Like You Mean It on yhteen kappaleeseen ahdettuna kaikki ne tytöt, joita kaikki maailman pojat eivät uskaltaneet lukiossa lähestyä.

Kun Flowers The Killersin kakkoslevyn Sam’s Town (2006) edellä retosteli haastatteluissa innostuneensa Bruce Springsteenistä ja amerikkalaisuudesta sinänsä, moni pelkäsi pahinta, mutta adrenaliinipitoinen keulasingle When You Were Young oli yhtä kaukana poskiparta-americanasta kuin Bellagio-kasino Lombardiasta.

Kolmoslevyn Day & Age (2008) maistiainen Human puolestaan oli mozzarellaisine syntikoineen kuin 1980-luvulla hukkunut Alphaville-klassikko, kun taas Spaceman kertoi avarusolioiden kidnappaamaksi joutumisesta postpunkiin hurahtaneen Juhan af Grannin tarmolla. Flowers ei ole cool, hän on hiestä märkä, niin epätoivoisesti hän yrittää säilyttää kuulijoidensa mielenkiinnon.

Kaiken tämän ohessa Flowers on duetoinut Lou Reedin kanssa, coveroinut Joy Divisionia, julkaissut viitenä peräkkäisenä vuotena joulusinglen ja pukannut ulos soololevyn Flamingo, jonka deluxe-painokselta löytyvä kappale The Clock Was Tickin’ on silkkaa hillbillykantria.

Joku voisi epäillä Flowersin kompassin olevan sekä sekaisin että hukassa, ellei mies olisi seitsemän vuoden sisällä työstänyt jo viisi albumillista holtittoman riemastuttavaa popmusiikkia. The Killersin albumeita on usein syytetty epätasaisiksi, vaikka itse asiassa kyse on siitä, että bändin singlet ovat niin loistavia, ettei keneltäkään voisi edellyttää kokonaisen albumin verran Read My Mindin, Somebody Told Men ja All These Thingsin verran tasoisia kappaleita. Tosin sellainenkin albumi vielä ilmestyy, ehkäpä vuonna 2013, sillä The Killersin singlekokoelmaan taitaa olla matkaa enää vain yhden studioalbumin verran.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress