Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#57 Noah Lennox

Jokaisella meistä on yhtyeitä, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan iskeä ja kovaa, mutta joista ei saa minkäänlaista otetta. Animal Collective on minulle tällainen bändi. Parisuhdestatuksemme on ollut jo pidemmän aikaa muotoa ”it’s complicated”.

Panda Bear on Lennox-McCartney.

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Syökö pandakarhut mutahunajaa? Vielä ehdit nähdä Mudhoneyn Pakkahuoneella!

Olin joskus menneen vuosikymmenen puolivälissä lainannut Lahden kaupunginkirjastosta Animal Collectiven Sung Tongs– ja Feels-albumit. Ne molemmat kuulostivat aluksi jännittäviltä, mutta kolmanteen biisiin mennessä joko kädenlämpöiseltä pulputukselta tai raivostuttavalta sekoilulta. Kuuntelin albumit  hampaat irvessä ja keskittymiskyvyn rajoilla loppuun asti, kunnes dumppasin ne valtavaan indiekasaan, jonka olin kantanut kirjastosta mukanani.

Tasaisin väliajoin suorittamani Animal Collective -testit ovat tuottaneet yleensä saman tuloksen. Innostun hetkiseksi, kunnes totean, ettei meidän välillämme ole oikeanlaista kemiaa.

Vuoden 2009 alussa ilmestyi Animal Collectiven uusin albumi Merriweather Post Pavilion. Pitchfork piti siitä kovin. Päätin jälleen kokeilla. Ja kas, tällä kertaa sain ensimmäisestä kuuntelusta pitäen levystä otteen. Välimme Merriweather Post Pavilionin kanssa on yhä lämpimät ja rakastavat. Albumia seurannut Fall Be Kind -ep palautti kuitenkin suhteeni Animal Collectiven ennalleen: vaikeaksi, epävakaaksi ja jopa riitaisaksi.

Animal Collectiven taitavimmaksi jäseneksi on helppo valita Panda Bear eli Noah Lennox – lähinnä bändin ulkopuolisen materiaalinsa pohjalta. Ydinkaksikon toinen puoli Avey Tare on julkaissut niin ikään soololevyjä, mutta ne eivät yllä lähellekään vuoden 2007 Person Pitchin tai tänä vuonna julkaistun Tomboyn helmeilevän sydämellistä elektropsykedeliaa. Lennoxin soololevyt muistuttaa muotokieleltään juuri Merriweather Post Pavilionia: loputonta äänimerta, jonka päällä liplattavat oppikirjamaisen kauniit pop-melodiat.

Panda Bearin soololevyiltä puuttuu kuitenkin se absoluuttinen nerous, jolla Lennoxin paikka tällä listalla oikeutettaisiin. Päätin lähteä etsimään sitä.

Eräällä internet-foorumilla (enkä nyt tarkoita Punk in Finlandia) Animal Collectiveen suhtaudutaan vakavasti. Tai ehkä paremminkin sanottuna intohimoisesti. Musiikkinörtit kiimailevat hymiöspämmiensä välissä kaikesta, mikä liittyy edes löyhähkösti baltimorelaisbändiin. Vääräoppisten kohtalo on julma.

Tutkimusmatkallani Noah Lennoxin ja Animal Collectiven nerouden ytimeen päädyin lukemaan 43-sivuista ja tällä hetkellä 1 269 viestin mittaista keskustelua yhtyeestä. Terveisiä vaan asianosaisille.

Luku-urakkani aikana opin muun muassa, että Noah Lennox alias Panda Bear on Animal Collectiven Paul McCartney, kun taas Avey Tare on John Lennon. Kakkossarjan jäsenistä Deakinin vastine on George Harrison ja Geologistin Ringo Starr.

Lisäksi opin, että Animal Collectivea voi pitää yhtä hyvin 2000-luvun The Beach Boysinä kuin The Beatlesinäkin. Allekirjoittaneen kaltaisille lähetettiin myös seuraavia terveisiä:

”Säälinsekaista huutonaurua dissaajille ja heittereille, tää ei oo mitn hipsterimuzaa vaan sitä kuuluisaa parasta ikinä, ajatonta neroutta.”

Kovia sanoja, mutta käyvät todisteiksi siitä, että jotain nerokasta bändissä piilee. Minä vain olen nähnyt siitä ainoastaan vilahduksia.

Ehdin neljännelle keskustelusivukymmenelle, kun silmäni vihdoin avautuivat.

Kappaletta For Reverend Green kuvailtiin muun muassa seuraavilla lauseilla:

”Tiesin jo reilu vuosi sitten, että Reverend Greenissä on ainesta. Keikalla kuultuna se sai aikaan melkein sydänkohtauksen. Se oli maailman paras julkaisematon biisi. Nyt, ensimmäistä kertaa levyltä kuultaessa, se on virallisesti maailman paras biisi.”

”joo eipä tähän voi mitään lisätä. tästä biisistä puhuttaessa PARASTA IKINÄ!!!!1 on aivan vähättelyä. nyt puhutaan oikeasti maailman parhaasta pop-kappaleesta”

Oletin päässeeni Animal Collectiven loistavuuden alkulähteille. Klikkasin Youtube-upotusta. Olin vaikuttunut jo ensisekunneista lähtien.

Suljin silmäni. Kuuntelin jumittavaa efektibiittiä ja Avey Taren karjumista.

”En nähnyt, mutta koin voimakkaasti”, kuten eräs internetissä vaikuttava blogiprofeetta asian ilmaisi.

For Reverend Green oli ”sitä kuuluisaa parasta ikinä.”

Silloin minä ja Animal Collective olimme vihdoin täysin yhtä. Vain kuuden minuutin ja 35 sekunnin ajan, mutta olimme silti.

For Reverend Greeniä kuvailtiin myös yhdistelmäksi Grassin kiimaa, Purple Bottlen melodista rikkautta ja rullaavuutta sekä Who Could Win a Rabbitin lallattelevaa leikkisyyttä.

”Nämä kolme elementtiä jo itsessään täydellisistä biiseistä yhdistyvät Reverend Greenissä huikeaksi kappaleeksi. Tää on parasta, mitä Animal Collective on tehnyt toistaiseksi.

Kuuntelin myös kaikki nuo kappaleet. Nekin lähettivät sisälläni niitä väreitä, joita loistavan musiikin kuuluukin.

Tunsin oloni suorastaan valaistuneeksi. Ehkä ne ovat sittenkin neroja. Ja ehkä meidän yhteinen aikamme on vasta alkamaisillaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress