2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#56 Muse – Knights of Cydonia (2006)

Kuvateksti.

Muse, seuraavan kerran Vermossa?

Koppoti koppoti koppoti koppoti.

”Come ride with me through the veins of history
I’ll show you a god who falls asleep on the job”

Neljä ratsastajaa kylpee kalsean auringon viimeisissä säteissä etäisen kaasupallon vajotessa jonnekin Cydonia Collesin kukkuloiden taa. Kaukaa kantautuu kumeana ratsujen ääniä ja laserpyssyjen viiltävää tulitusta. Punainen hiekka pöllähtää kavioiden kuopiessa kuivaa marsperää.

Pian ilmoille kajahtaa merkki. Sähkökitaran rouhea, alaspäinen jurnahdus lähettää nelikon villiin laukkaan. Syntetisaattori ryhtyy puskemaan rytmikästä arpeggiota ja kun neuroottisesti pörisevä kuusikielinen palaa esittelemään majesteetillisen melodiansa, näkyy ratsastajista enää pölypilvi kaukana punaisen planeetan pinnalla.

Knights of Cydonia ei ole erityisen hienovarainen luomiensa mielikuvien kanssa. Kun kerran hevosilla päästellään menemään, niin ratsastamiseen myös viitataan lähes joka käänteessä, aina kappaleen nimestä sen spagettiwestern-henkiseen introon, ratsaille kutsuvaan lyriikkaan ja uljaaseen laukkakomppiin asti.

Mutta hienovaraisuudesta viis! Kuka sellaista kaipaa? Knights of Cydonia on iso kappale, eikä isojen tarvitse piperrellä nyansseilla. Kyseessä on mahtipontinen rockeepos, joka hakee inspiraationsa Ennio Morriconen preeriankatkuisista länkkärisoundtrackeista, Queenin teatraalisesta rokkipöyhkeilystä, 1950–60-lukujen scifi-äänimaisemista ja mariachi-trumpettien ylpeän surumielisestä soinnista.

Kappaleelle niin leimallisen ratsastuskompin sekä sisuuntuneen pörriäisen lailla surisevan kitarasoundin esikuvat löytyvät muuten Matthew Bellamyn perhepiiristä – Muse-keulakuva on kertonut lainanneensa tietoisesti isänsä The Tornados -yhtyeen vuoden 1962 kansainväliseltä listaykköseltä, joka sai nimensä samana vuonna kiertoradalle laukaistulta Telstar-viestintäsatelliitilta.

Knights of Cydonia on myös osoitus siitä, että eeppisyydellä ja monimutkaisuudella – ainakaan rakenteellisella sellaisella – ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sanoivat progepetterit asiasta mitä tahansa.

Kyse onkin lopulta melko yksinkertaisesta biisistä. Sen ensimmäinen puolisko nojaa käytännössä yhteen melodiaan, jota kierrätetään kitaran eri rekistereissä, höystetään trumpetin soittamalla vastamelodialla, ja lopulta kaapataan laulua kuljettamaan. Kappaleen puolivälissä intro tekee paluun välisoittona johtaen Matthew Bellamy -kloonikuoron harmonisoimaan ”No one’s gonna take me alive” -uhoveisuuseen ja siitä jälleen vapauttavaan voimariffiin, jolla biisi ajetaan päätökseen.

Simppeliä, kun sen osaa.

Kaikessa komeudessaan Knights of Cydonia oli täydellinen päätös loistavalle Black Holes and Revelations -albumille, joka nosti Musen lopullisesti keskisuurten rockbändien karsinasta stadionsarjaan.

Siinä oli myös aistittavissa jo hitunen jos toinenkin sitä suuruudenhulluutta, joka sai Bellamyn säveltämään The Resistancelle (2009) kolmiosaisen ”sinfonian” ja jonka ajamana bändin viimeisin tuotos The 2nd Law (2012) näyttäytyi monelle yhtyeen lopullisena heittäytymisenä kaikkivoipaisuuden harhan syleilyyn.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Muse – Knights of Cydonia (ohj. Joseph Kahn)

Bonus!

Muselta äänestettiin myös kappaleita New Born ja Time Is Running Out.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress