Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#54 Chris Martin

Chris on syvällinen mies, ei kitarassaan ole edes kaikukoppaa talvella. Kuva: Tomi Palsa

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Oisko Maroon 5 Ameriikan Coldplay? Mene ja tiedä, mutta bändi nähdään Kaapelilla 30.11.

”Musiikkia miehille, jotka itkevät runkatessaan” ei ole ehkä kohteliain määritelmä, jonka musiikista voi sanoa.

Vaikka Coldplayn kohdalla usein eri muodoissa vastaantullut luonnehdinta olisikin osuva, brittijättiläistä – ilmeisesti suurinta 2000-luvulla esikoisalbuminsa julkaissutta uutta yhtyettä – ja sen keulakuvaa Chris Martinia ei voi sivuuttaa, kun puhutaan uuden vuosituhannen popparineroista. Ei vaikka haluaisi.

Nimittäin neroutta se on taiten ja päihdyttävästi tehty suureellisuuskin – sadantuhannen ihmisen kietominen samaan tahtiin laulavaksi, hyppiväksi ja onnellisesti hunningolla toisiaan halailevaksi vyyhdiksi. Kyynikonkin on myönnettävä, että jotain Coldplayn täytyy tehdä oikein.

Jätetään itsestäänselvyydet ja palataan Roskilden festivaalin kesän 2009 päätöskonserttiin, joka hienosti ilmensi Coldplayn magnumjipon.

Kun brittipopin ruhtinaat paukuttivat sydämensä kyllyydestä valtavalle yleisömerelle hetkeen vangitsevinta mahdollisista popviihdettä, runkkailu – ainakaan säälittävä ja sisäänpäinkäpertynyt sellainen – ei kelvannut vertailukohdaksi. Ja nimenomaan viihteestä Roskilden hurlumheissa oli kyse. Keikan aikana koettiin esimerkiksi yleisöä valoheittimillä sohimaan saapunut helikopteri ja erivärisistä silkkipaperiperhosista koostunut konfettisade.

http://www.youtube.com/watch?v=XFhn4Bu08yU&feature=related

Muutama viikko sitten tarkastin yhtyeen livekunnon Belgiassa Werchterin festivaaleilla. En voinut kuin ihailla Martinin joukon rennonoloista terävyyttä ja hauskaa taiturimaisuutta, joka puri vastustamattomasti noin 80 000 -päiseen yleisöön. Uusia kappaleita (jotka lupailevat Brian Enon tuottaman tulevan albumin jatkavan edeltäjänsä maisemissa) kiitettävästi esitellyt yhtye asteli lavalle Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tunnarin tahdissa. Viva la vida loca.

Kuva: Tomi PalsaJa ne biisit. Kirkkaimmiksi helmiksi on syytä nostaa bändin ensimmäisen britti- ja jenkkiykkösen Viva la Vidan ohella ihanaisen Rimakauhua ja rakkautta -sarjan liikkiksestä hautajaisjaksosta ja takaperin rullaavasta onnettomuusvideosta tutun The Scientistin. Kun tukkuun lisätään Speed of Sound, Politik, God Put a Smile Upon Your Face, Green Eyes, Rush of Blood to the Head, In My Place ja Clocks (liki koko kakkosalbumi siis), ei voi väittää, ettei Martinin ja kumppanien sävelkynä olisi parhaimmillaan ihailtavan terävä.

Kun vierailin yhtyeen studiopäämajassa, Lontoon The Bakeryssa, hieman ennen Viva la Vida or Death and All His Friends -albumin julkaisua keväällä 2008, musiikkileipomon seinällä komeili kehystettynä – jos en väärin muista – jonkin The Beatlesin kappaleen nuotit. Coldplayn vertaaminen Fab Fouriin on toki liioiteltua, mutta ei täysin perusteetonta: harvassa ovat 2000-luvulla olleet brittiartistit, joiden kappaleet olisivat valloittaneet maailman yhtä ansiokkaasti kuin Coldplayn ovat onnistunut tekemään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

 

 

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress