2000-luvun ulkomaiset pophelmet

#53 Midlake – Roscoe (2006)

Kuvateksti.

Miesten rennot arkipuvut ja kesäparrat alkaen 19,90. Vain Dressmanista.

Musta aukko, joka nielaisi Midlaken.

”Stone cutters made them from stones
Chosen specially for you and I
Who will live inside”

Näin Midlaken ensimmäistä kertaa livenä marraskuussa 2010. Tuo kerta saattoi hyvinkin olla myös viimeinen.

Älkää käsittäkö väärin. Konsertti oli mainio, monin paikoin jopa erinomainen. Ja Midlake oli silloinen lempiyhtyeeni. Otin viisikon harmonisen, joskin hieman raskassoutuisesti välitetyn sanoman vastaan nautiskellen, annoin sen hyväillä ja ravistella. Mutta konsertin jälkeen tunsin saaneeni Midlakelta kaiken, mitä se voi minulle tarjota. Tuon tunteen vallassa olen edelleen.

Ensin syytin tunteesta vuonna 2010 ilmestynyttä The Courage of Others -levyä, jonka lauluja en vieläkään pysty erottamaan toisistaan, vaikka näen niistä jokaisen ainutlaatuisina yksilöinä. Vakavin kasvoin ja uurteisin otsin esitetyt laulut kasvoivat keikalla niin järkälemäiseksi konglomeraatiksi, etten ole sen koommin uskaltanut koskea niihin.

Mutta ei, ei yhtye sittenkään kompastunut noihin lauluihin, joiden kanssa se oli lavalla täysin sinut ja joiden toistamiseen se pystyi millimetrin tarkasti. Perimmäiseksi ongelmaksi osoittautui se yksi laulu, jonka laelle yhtye ei onnistunut keikalla kapuamaan. Tuon laulun se esitti suorastaan puolihuolimattomasti, läpisoittona, ikään kuin tietoisena siitä ettei se tulisi koskaan enää pääsemään lähellekään sitä, mikä onnistui kerran studiossa.

Roscoe, sinä komea pirulainen. Sinun takiasi pelkään tänäkin päivänä, ettei Midlake pysty enää koskaan ylittämään itseään. Juuri sinun kaltaistesi olen nähnyt musertavan monia hienoja yhtyeitä.

Mikä irvokkainta, Roscoe ei ole missään nimessä monimutkaisinta tai omaperäisintä, mitä Midlake on tehnyt. Laulu on itse asiassa tavattoman yksinkertainen – ja siksi vangitseva; harras, ehyt, luonteva, ilmavuudessaankin teräväreunainen ja jämeryydessäänkin notkea. Mutta juuri esityksen pakottomuus tekee kappaleesta lähes mahdottoman toistaa. Laulun pintaan pölyyntynyt taika on kuin kevään ensimmäinen vihreä utu puiden pinnalla. Se pureutuu suoraan sieluun, pakenee määritelmiä, luo tunteille uuden syvyyden, mutta vain hetkeksi. Kohta se on jo kadonnut, jäänyt piiloon. Eikä sitä voi toistamiseen tavoittaa.

Roscoe on siis alku ja loppu, Midlaken musiikillinen tähti, jonka lämmöstä muut laulut elävät, mutta joka samanaikaisesti kasvaa mustaksi aukoksi niiden ympärille. Se on kompassi, joka vei itseään aikoinaan etsineen yhtyeen oman olemuksensa ytimeen, folkrock-historian valtaisaan aarreholviin, aikojen läpi virtaavan joen latvalle. Laulussa ei ole jälkeäkään yhtyeen aiempien äänitteiden päämäärättömästä ja pinnistellystä psykedeliasta, ei kuprua, ei epäröinnin hetkeä. Se on kukkaan puhjenneen orkesteri ylpeä ja hurmoksellinen manifesti, jonka jokaisesta hetkestä kumpuaa harras nöyryys niiden edessä, jotka ovat vuosikymmeniä aiemmin pohjustaneet yhtyeen vaistonvaraisesti löytämän tien.

”When the mountaineers
Saw that everything fit, they were
Glad and so they took off”

Roscoen paikka Midlaken läpimurtoalbumin, läpeensä hienon The Trials of Van Occupanterin (2006) avausraitana on enemmän kuin perusteltu. Roscoeta täsmällisemmin yhtye ei voisi kertoa saapuneensa perille, onhan laulu itsessään kokonainen luomistarina. Se sekoittaa aikakaudet leikitteleviksi jatkumoiksi, pyhittää ja puhdistaa historian alkupisteen. Orkesteri tietää leikkivänsä myyteillä, mutta päättää samalla luottaa niihin visusti, sillä muita juuria ihmisillä ei ole. Voidakseen ankkuroitua on pakko uskoa menneisyyteen.

Halutessaan Roscoen voi tulkita Midlaken keulahahmon, Tim Smithin, hartaaksi yritykseksi seurata omaa sukulinjaa jonnekin kauan sitten kadonneeseen, mutta yhtä lailla kappaleen voi ajatella viittaavan koko amerikkalaisen unelman syntyyn ja vaivihkaiseen vinoutumiseen. Sen sanoituksista välittyy hienostunut ymmärrys aikakausien ja mittakaavojen sattumanvaraisista yhteenkietoutumista, sekä vaikeasti hahmottuva huoli menneisyyttä juonellistaneiden yksinkertaisten ihanteiden hapertumisesta.

Vain nykyhetkessä kaikki ajan tasot ovat yhdessä, se on taakka jonka jokainen ihminen mukanaan kantaa.

Varsinkin muusikko, jonka sormia menneiden vuosikymmenten kollegat juoksuttavat.

”Oh, they’re a little like you, and
They’re a little like me
When they’re falling me”

Mutta vaikka tarina jatkuu ja vaikka sen versot voivat ulottua minne hyvänsä, ei alkuun voi enää palata. Se on piste, joka syntyy vain kerran; lähtökohta joka leimaa ja ohjaa kaikkea jälkeensä tullutta. Niinpä Roscoe tuntuu nykyisin kaikessa lempeydessäänkin koko Midlaken elämänkaarta hallitsevalta monoliitilta, jonka varjosta yhtye ei uskalla lähteä pois. Näin vanhemmille helposti käy – heistä tulee lastensa vankeja. Muutenhan historia olisi lineaarista.

Ehkä yhtye tarvitsisikin vielä toisen laulun. Laulun, joka antaisi Roscoelle uuden tulkintakehyksen sen sijasta että rinnastuisi siihen jo syntyessään. Midlaken ei kuitenkaan tarvitse kirjoittaa sitä itse. Se voi keskittyä täydellä hartaudella nyanssirikkaaseen elämäänsä Roscoen varjossa luottaen siihen, että tällä hetkellä jossakin varttuu muusikko, joka löytää joskus Roscoen johdattamana amerikkalaisen folk-perimän läpi kulkevan tien – sen saman jolle Midlakekin aikanaan ohjautui.

Tien päässä on vanha tupa. Samalla paikalla, johon joku sen sukupolvia sitten rakensi. Sen katto vuotaa ja alimmat hirsikerrokset ovat vettyneet. Mutta talon ei ole tarkoitettukaan pysyvän ennallaan. Se olisi luonnotonta. Yhtä luonnotonta kuin se, että rakennus purettaisiin kokonaan vain jotta sen voisi rakentaa uudestaan.

Tämän kaiken Roscoe tiedostaa täydellisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!
Midlake – Roscoe (ohj. Dan Fernbach)

Bonus!

Midlakelta äänestettiin myös kappaletta Head Home.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress