Popklassikot 1995

#5 Radiohead – Street Spirit (Fade Out)

Radiohead, jänishousuinen rockyhtyeen irvikuva.

Se välähtää ohi väkijoukossa. Heijastuu kauppojen näyteikkunoista ja tummista lätäköistä asfaltissa. Se istuu tyhjissä odotustiloissa kädessään odotusnumero, jota kukaan ei käyttänyt. Se on ruumiiton ääni puhelimessa, joka rätisee juuri kuuluvuuden ulkopuolella. Se on kadun henki. Yksi meistä.

The Bends oli albumi, jolla Radiohead muuntautui yhden hitin ihmeestä ja vain yhdestä surisevasta indie-kitarayhtyeestä muiden joukossa joksikin paljon suuremmaksi. Surumielisesti rähisevä Creep oli sopinut oivallisesti 1990-luvun alun grunge-aaltoon, mutta Radiohead ei kuitenkaan koskaan istunut kunnolla flanellipaitaisten virkaveljiensä joukkoon. Se ei myöskään oikein kuulunut nousevien brittipopyhtyeiden joukkoon, mutta niiden kanssa se joka tapauksessa niputettiin yhteen, ja The Bendsistä tuli menestys paitsi kaupallisesti, myös kriittisesti. Kunnioitettava saavutus yhtyeeltä, jota New Musical Express -lehti oli vielä pari vuotta aikaisemmin kutsunut ”jänishousuiseksi rock-yhtyeen irvikuvaksi”.

The Bendsillä esiintyi majesteetillinen ja peloton yhtye, joka yhdisti 1990-luvun alun vaihtoehtorocksoundin mahtipontiseen, stadionin kokoiseen rockiin, joka ei kuitenkaan ollut pöyhkeilevää. Radiohead teki rockmusiikkia, josta oli riisuttu pois maskuliininen uho ja machoileva karjuminen. Se oli musiikkia, joka tuntui pukevan hiljaisen ja yksinäisen ihmisen tuskan musiikiksi, joka surustaan huolimatta aukesi kauniina kuin kotilostaan kuoriutuva perhonen.

The Bendsillä Radiohead oli kutsuvampi, lämpimämpi ja kaikessa tuskaisuudessaan positiivisempi kuin se tulisi koskaan myöhemmin olemaan. Samalla se antoi esimerkin lukemattomille seuraajille Coldplaysta Museen. Albumin päättävä Street Spirit (Fade Out) oli kuitenkin erilainen – se antoi esimerkin kolkommasta tulevasta.

Se oli kappale, jolla suru, tuska ja raivo muuttuivat teräksenkylmäksi epätoivoksi. Se saattoi saada inspiraationsa nigerialaiskirjailija Ben Okrin The Famished Road -kirjasta, joka kertoo fyysisen ja henkimaailman välimaastossa elävästä lapsesta, mutta kuitenkin se tuntuu kertovan enemmän modernin kaupunkiyhteiskunnan näkymättömistä vaeltajista.

Se on yhdistettyä torikammoa ja klaustrofobiaa ylle kaartuvien rakennusten keskellä:

“Rows of houses, all bearing down on me
I can feel their blue hands touching me”

Se on ihmiskosketuksen ja inhimillisen ymmärryksen puutetta vuorovaikutuksessa sieluttomien koneiden kanssa:

“This machine will, will not communicate
These thoughts and the strain I am under“

Kolmannessa säkeistössään se laskeutuu jo puhtaaseen kauhuun – kylmään tuhkaan täynnä linnun raatoja:

“Cracked eggs, dead birds
Scream as they fight for life
I can feel death, can see its beady eyes”

Synkkyydestään ja ahdistuneisuudestaan huolimatta Street Spirit ei kuitenkaan ole epämiellyttävää kuunneltavaa, vaan se on hymnimäisen kaunis. Tosin kaunis samalla tavalla kuin jäätävä lumierämää on kaunis.

Vaikka laulaja/kitaristi Thom Yorke on sanonut, että Street Spirit (Fade Out) on kuin pimeä tunneli, jonka päässä ei näy valoa, kappale kuitenkin päättyy toivoon. Sen viimeiset säkeet pistävät kaikki pelimerkit yhden kortin, rakkauden, varaan:

”Immerse your soul in love”

Vielä Radioheadin julkaistua Creep-singlensä vuonna 1992 BBC Radio 1 kieltäytyi soittamasta sitä, koska kappale oli kanavan mielestä liian masentava. Ääni oli kuitenkin muuttunut kellossa Street Spiritin kohdalla, vaikka se oli moninkertaisesti Creepiä surumielisempi. Kappaleesta tuli Radioheadin toistaiseksi suurin menestys brittilistalla, jolla se nousi sijalle viisi.

Nimestään huolimatta Radioheadin ahdistunut hymni eristäytyneisyydelle, surulle ja kadun hengille ei ollut häivytys pimeyteen, vaan kirkkaana loistava alku jollekin upealle. Seuraavana vuorossa olisi mestarillinen OK Computer, yksi aikansa merkittävimmistä albumeista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Vuonna 2010 Peter Gabriel versioi Street Spiritin cover-albumilleen Scratch My Back. Tarkoitus oli, että albumilla versioidut artistit tekisivät vastavuoroisesti versionsa jostain Gabrielin kappaleesta suunnitellulle I’ll Scratch Yours -albumille. Ilmeisesti Thom Yorke ja Radiohead eivät pitäneet Gabrielin tunnelmallisesta, mutta teennäisyyden rajamailla seilaavasta versiosta, joten he vetäytyivät projektista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Hiukan vähemmän vakavamielisen tulkinnan Street Spiritistä tarjoili The Darkness vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Hot Cakes.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!