Popklassikot 1988

#5 Public Enemy – Don’t Believe the Hype

Sotilaamme maastoutuvat pallomereen.

Public Enemy on kesämusaa. Se haisee ylikuumenneelle asfaltille ja lämmittää persettä kuin kioskin edessä koko päivän auringossa seissyt auto, kun nojaat siihen kylmä juoma kädessäsi. Public Enemyyn kuuluvat höyryävät katukaivot, avoimet ikkunat, jostain elämääsi hiipivä röökinhaju. Tämä musiikki tunkeutuu tajuntaan kuin naapuriesi elämä kuumana kesäpäivänä.

It Takes a Nation of Millions to Hold Us Backilla Bomb Squad aloitti muutaman levyn mittaisen kultakautensa. Tätä täyteläistä ja kerroksellista funkia on moni yrittänyt matkia, onnistumatta. Jossain vaiheessa teknologiakin kehittyi siihen pisteeseen, että vastaavia biittejä voi tehdä helposti läppärillä. Ei tarvinnut enää tihrustaa alkeellisen samplerin kahden rivin LCD-näyttöä ja miettiä missä kohtaa numerorimpsussa on se paras leikkauskohta.

Helppous ei ole auttanut. Bomb Squadin vanhojen juttujen soundia ja fiilistä ei ole onnistuttu kopioimaan, osittain tietysti siksi, että tämäkin oli radikaalia vain kerran. Adrenaliinilataus kuulijan puolella jää puuttumaan…

Lyriikassa Chuck D käsittelee aika paljon Public Enemyn debyyttilevyn vastaanottoa ja bändin julkisuuskuvan käsittelyä mediassa. Don’t Believe the Hype referoi useita bändin vanhoja kappaleita (mm. Timebomb, You’re Gonna Get Yours) sekä muita miehelle ominaisia juttuja tältä aikaudelta: Oldsmobile 98, Louis Farrakhan, se miten jopa musta valtavirtaradio pelkää häntä, know what time it is -referenssit.

Tekstinä Don’t Believe the Hype risteilee laajasti popkulttuuriviidakossa, Sugar Ray Leonardin ”Bolo”-lyönnistä 1980-luvun puolivälin Burger King -mainoskampanjaan ja rapin alkuaikojen pääkallopaikkana tunnetusta Latin Quarter -yökerhosta John Coltraneen:

”Writers treat me like Coltrane, insane
Yes to them, but to me I’m a different kind
We’re brothers of the same mind, unblind
Caught in the middle and not surrendering
I don’t rhyme for the sake of of riddling”

1960-luvun alussa Coltrane alkoi jättää taakseen soundia, joka oli tehnyt hänestä valkoisen jazz-yleisön suosikin. Hän siirtyi avantgardeen. Downbeat-lehdessä uutta tyyliä, joka oli vahvasti freehen nojallaan, sanottiin vuonna 1961 ”anti-jazziksi”.  Eikä Downbeat ollut ainoa lehti.

Chuck D näki selvästi oman tilanteensa samanlaisena, itsensä sekä musiikillisesti että yleisemmällä tasolla afrosentrisenä yhteiskunnalisena toimijana. Bändin soundi oli uutta ja niin oli myös miehen lyyrinen ote. Mielenkiintoisia fraaseja riittää:

”Some perpetrate, they drink Clorox
Attack the Black, because I know they lack exact
The cold facts, and still they try to Xerox”

Tässä käsitellään niin sanottua ”Oreo cookie” -ilmiötä: musta ulkoa, valkoinen sisältä. Oreo on sikäläinen Domino. Public Enemy yhtyeenä ei saavuttanut mustan establismentin, tuon Linton Kwesi Johnsonin eräässä runossaan pilkkaaman black petty booshwah’n hyväksyntää. Nämä amerikkalaisen keskiluokan unelman kritiikittä ostaneet ovat juoneet valkaisuainetta eli ovat sielultaan valkoisia.

Vuosien kuluessa Chuck D alkoi kuitenkin nauttia kasvavaa arvostusta kommentoijana myös valtavirrassa, ja toisin kuin monet rap-yhtyeet, Public Enemy onnistui käymään dialogia mustan keskiluokan kanssa menettämättä katu-uskottavuuttaan. Asiaa varmasti auttoivat esimerkiksi Chuckin tukevan keskiluokkainen tausta.

”Reach the bourgeois and rock the boulevard”

Katu-uskottavuuden yhtye menetti vasta, kun tuotetun musiikin laatu heikkeni ja aika ajoi yhtyeestä ohi. 2000-luvulle tultaessa hiphop oli muuttunut hedonistiseksi ja loppujen lopuksi aika oikeistolaiseksi taidemuodoksi Yhdysvalloissa. Matti Apunen ei taida olla alan asiantuntija.

Ennen muuta biisin ydin on, että ”sovella lähdekritiikkiä kuulemiisi asioihin”, kertoi niistä sitten media tai kaveri.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Weezer siteeraa Don’t Believe the Hypeä:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!