5 parasta Ross Robinsonin tuottamaa nu metal -albumia

Tähan vapaavalintainen sanaleikki, asiasanoina Jonathan Davis ja korni.

Tähan vapaavalintainen sanaleikki, asiasanoina Jonathan Davis ja korni.

Olen monesti miettinyt, miksi juuri nu metali aiheuttaa niin voimakkaita reaktioita. Paskat sanoitukset? Haara-asennossa poseeravien kitarasankarien puuttuminen? Verkkarit? Räppi? Linkin Park?

Sitten se iski. Kyseessä oli potku konservatiivisen macho-kulttuurin nivusiin. Liehuletit reagoivat genreen kuin Luther-säätiö naispappeuteen. Lökäpöksyt kehtasivat uudistaa jotain, joka oli niin tarkkaan määriteltyä ja pyhää.

Vaikka räppimetallilla oli historiaa jo ennen vuotta 1994, juuri tuona vuonna se löysi identiteettinsä. Valokeilaan laahusti Kornin huonoryhtinen laulaja, joka pukeutui hameeseen, käsitteli lauluissaan homoiluaan ja koulukiusatuksi joutumista. Kitinää pursuavan debyytin lopetti insestistä kertova biisi, jonka neljä viimeistä minuuttia ovat laulajan itkuntuherrusta ja kiukuttelua. Huonostihan tällainen esiintulo istuu samalle hyllylle niiden levyjen kanssa, joissa lihaksikkaat, rasvatut miehet poseeraavat miekat tanassa naisten ympäröiminä. Voitokkaiden sankaritarinoiden sijaan keskiössä olivat kuolukiusatut luuserit.

Kovin montaa hyvää plattaa genre ei kuitenkaan pystynyt synnyttämään ennen kuin homma lähti täysin lapasesta. Tätä nykyä pomppumetalli on jo henkitoreissaan ja syy on selvä. Hämmästyttävää kyllä, genren parhaimmat levyt ovat lähes kaikki yhden miehen tuotantoa. Tehtävään tarvittiin mies, joka osasi ottaa bändeistä irti genrelle tyypillisen itkupotkuraivari-meiningin. Ross Robinson pisti laulajat paitsi emotionaalisesti, myös fyysisesti niin koville, että monen nenä alkoi studiossa paahdetun huutomaratonin jälkeen vuotaa verta.

Näistä sessiosta syntyi läjä hienoja pomppumetalli-levyjä. Tässä niistä viisi parasta.

#1 Korn – s/t (1994)

Kornin debyytti on Nirvanan Nevermindin jälkeen 1990-luvun kovin levy. Vaikka Ross Robinson oli tässä vaiheessa vielä keltanokka tuottajahommissa, loi hän kaaoksesta jotain, joka nosti sekä hänet itsensä että bändin valokeilaan. Kornin iskuryhmä oli tuohon aikaan Adidas-verkkareineen, säkkipilleineen ja alavireisine kitaroineen joukko todellisia kummajaisia. Levy käytännössä loi koko nu metal -genren ja on helposti parasta, mitä pomppumetallilla on tarjota.

Itse kuuntelin tätä levyä julkaisuvuonna puoli vuotta putkeen joka päivä: junassa, syödessä, bilettäessä, naidessa. Se oli kuin filtteri, jonka kautta hengitin elämääni. Enkä ollut yksin diggailuni kanssa. Levy inspiroi lukuisia bändejä, ja pian listoilla alkoi rampata ties minkälaista lökäpöksyä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Limp Bizkit – Three Dollar Bill, Yall$ (1997)

Sen, minkä Korn loi, Limp Bizkit paisutti ja lopulta tuhosi lähes täydellisesti. Ironista tietysti on, että Korn itse kylvi tuhon siemenet. Bändin basisti suostutteli Robinsonin kuuntelemaan Limp Bizkitin demon – ja loppu on historiaa.

Limp Bizkitistä tykkääminen on kuin hengaaminen luokan epäsuosituimman kaverin kanssa. Se on sosiaalinen riski. Haastan kuitenkin kuuntelemaan bändin ensimmäisen levyn. Siitä on aikamoinen matka Behind Blue Eyes -raiskaukseen.

Limp Bizkit ei ole koskaan ollut cooli eikä tule olemaan. Se on kuin känniuhonsa kukkuloilla räyhäävä teini, joka kusee oksennuksensa päälle. Three Dollar Bill, Yall$ on yhtä pahan olon ja ulkopuolisuuden katkeroittamaa huutoa, jossa on myös myöhemmistä levyistä puuttuvaa särmää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Tura Satana / Manhole – All Is Not Well (1996)

Ensimmäisen levyn jälkeen Tura Satanaksi muuttuneen Manholen debyytti on myös yhtä pahan olon purkamista. Mutta siinä missä Limp Bizkit on ”kukaan ei tykkää musta” -ruikuttamista, tämä on puhdasta vihaa, katkeruudesta hengittävää raivoa ja kostonhalua. Levyn kappaleet pyörivät kepoisten aiheiden (raiskaus, jengiväkivalta, seksismi, miesystävän tappaminen) ympärillä.

Tairre B on yksi rock-historian pelottavimmista naisista, Hän ei pelkää puhua tai toimia oikeiksi mieltämiensä asioiden puolesta. Bändi lensi ulos Fear Factoryn rundilta, kun Tairre hyökkäsi järkkärin kimppuun kesken keikan puolustamaan nuorta faniaan. Hän on sanonut, että on mieluummin pelätty kuin rakastettu, sillä viha on rakkautta pysyvämpää. Aikamoista vaimoainesta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Slipknot – s/t (1999)

Moni pomppumetalli-vihaaja kuuntelee ihan tyytyväisenä Slipknotia, vaikka bändin nimikkoalbumi kuulostaa ajottain niin kovasti Kornin debyytiltä, että sitä voisi pitää tribuuttialbumina. Esimerkiksi Scissorsissa Corey Taylor kiukuttelee kuin Jonathan Davis parhaina päivinään.

Toki tässä nu metal -sopassa on vaikutteita monista metallin genreistä aina industrialista lähtien. Lisäksi tuplabasari kiihdyttää kierroslukumittarin ihan omille leveleilleen. Yhtä kaikki, hieno levy ja toimii niin kuin esikuvansakin eli ensiluokkaisena suolihuuhteluna kaiken sisäisen paskan kanavointiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Sepultura – Roots (1996)

Kornin debyytti inspiroi monia metallibändejä, ja sen vaikutus myös Sepulturan kuudenteen albumiin on ilmeinen. Mukana levyn teossa olivatkin Kornin Jonathan Davis ja David Silveria. Lisäksi levyn tekoon oli kaivettu räppimetalli-pioneeri Mike Patton ja Limp Bizkitin DJ Lethal.

Sanomattakin on selvää, ettei tällainen kokoonpano miellyttänyt kaikkia yhtyeen groove metal/thrash metal -tyyliin kiintyneitä faneja. Ainutlaatuiseksi Sepulturan paketin tekee Brasilian rytmien ja politiikan sulauttaminen samaan keitokseen. Vaikea olisi kuvitella jonkun jenkkibändin vetävän sellaisia kappaleita kuin Ratamahatta tai Itsari (juu, luit aivan oikein, Itsari).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Terry Daten tuottama Deftonesin debyytti on myös nu metal -levyjen eliittiä – ja tottahan tässäkin sopassa oli Robinsonilla osansa. Hän tuotti sekä levylle päätyneen Nosebleedin demoversion että debyytin päättävän Fist-kappaleen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!